Vainokäräjillä kummitusjuttuja

AvoinMedia jatkaa Vainokäräjien – muun muassa kansalaisten sananvapauden tulevaisuuden kannalta yhteiskunnallisesti merkittävän, nyt salatun oikeudenkäynnin – seuraamista julkaisemalla syytetyn loppulausunnon, joka alustuksineen siis vainokäräjien roviolle sidotun omaa tekstiä. Seuraava ei ole sanatarkka transkriptio loppupuheesta, AM on mm. muokannut kieltä tekstin seuraamisen helpottamiseksi.

Helsingin käräjäoikeudessä saatiin kuunnella parin viikon ajan melkoisesti kertomuksia, eikä edes vältytty sellaisilta sattumilta, joista kekseliäitä juonikäänteitä kirjoittavat saippua- ja jännityssarjojen käsikirjoittajatkin olisivat kateellisia.

Koronalomautuksen jatkuessa osa-aikainen wc-siivooja Juha Molari edusti itseään vainorikoskäräjillä. Kuvassa käräjäoikeuden istuntoa edellä Reformi-studion lähetyksessä.

Valtakunnansyyttäjä Raija Toiviainen oli määrännyt huhtikuussa 2020 rikossyytteet vainoamisesta, jota Juha Molari olisi harjoittanut kirjoittaessaan blogiaan ja MV-lehden muutamaa artikkelia. Rikoksen uhreina olisivat Saara Jantunen ja Jessikka Aro. Kihlakunnansyyttäjä Juha-Mikko Hämäläinen oli määrätty syyttäjäksi.

Väitetyt rikokset ovat tapahtuneet syksystä 2014 syyskuulle 2017.

Väistöliikkeitä ja juonen väänteitä

Viimeisenä vainoamisrikoksen osatekijänä ilmestyi MV-lehden artikkeli, joka kertoi pastori Kai Sadinmaan asian käsittelystä Helsingin tuomiokapitulissa. Viimeisessä vainorikoksen osatekijässä oli mainittu yhdessä lauseessa, että Venäjän TV5 ei saanut haastattelua Sadinmaalta, koska sosiaalisessa mediassa kolme toimittajaa varoitti antamasta mitään haastattelua Venäjän TV5:lle. Yksi näistä toimittajista oli Jessikka Aro.

Käräjien aikana Jantusen ja Aron asianajajat sekä kihlakunnansyyttäjä Hämäläinen alkoivatkin vaatia törkeää kunnianloukkausta sekä rikosajan jatkamista aina huhtikuulle 2020 saakka, koska osa näistä kirjoituksista oli edelleen nähtävillä internetissä – jos ei muuten, niin internetin koneellisen arkistoinnin avulla. Perusmuotoisena kunnianloukkauksena rikokset olisivat eittämättä vanhentuneita, mutta ainahan voi keksiä muutoksia rikoksen tekoaikaan. Virallinen päätös muutoksesta tuli vasta viimeisenä iltana myöhään.

Molari viittasi ensinnäkin Hämäläisen kollegan aluesyyttäjä Jesse Heikkilän vastakkaiseen päätökseen esitutkinnan rajoittamisesta lokakuussa 2019, jolloin Molaria vastaan loukkaavasti oli julkaistu useita satoja viestejä ja vihjauksia aivovammaisena, mielisairaana, pedofiilina yms. Heikkilän mukaan:

[viestit oli] julkaistu sivustolla, joka ei ole tunnettu julkisen kansalaiskeskustelun korkeasta tasosta ja jossa esitetään päivittäin lukuisia uskottavuusarvioinniltaan kyseenalaisia väitteitä eri henkilöistä ja ilmiöistä.

Tästä seuraa, että esitettyjä vihjauksia ei voida pitää lainkaan varteenotettavina [… ne] tulevat huuhtoutumaan internetin ja kyseisen sivuston alati kiihtyvän syöte- ja informaatiotulvan syvyyksiin

[…] Loukkauksen kokenut henkilö voi halutessaan pyytää sivuston ylläpitäjää poistamaan epäasiallisiksi katsomansa kommentit.

aluesyyttäjä Jesse Heikkilä lokakuussa 2019 (Molarin mukaan)

Toiseksi Molari vertasi internetin tilannetta tässä suhteessa esimerkiksi printtimediaan, jonka vanhat paikallis- ja maakuntalehdetkin löytyvät yhä edelleen kirjastoista ja arkistoista. Tilanne ei ole todellisuudessa niin erilainen kuin syyttäjä väittää. Google vain lakkaa indeksoimasta vanhoja juttuja ja ne katoavat syöte- ja informaatiotulvan syvyyksiin.

Kolmanneksi Molari ei ylläpidä mitään sivustoa, vaan tekstit ovat olemassa ilman hänen toimintaansa myös omassa blogissaan, johon hänellä on toimintakyky. Valtaosin tekstit ovat olleet poissa jo vuosikausia. MV-lehden tekstit eivät ole sitä vastoin koskaan olleet sellaisenaan hänen hallussaan – tai toiminta- ja päätöksenteonkyvyn piirissä. Syyttäjä Hämäläisen viittaus MV-lehden ja Ilja Janitskinin tapaukseen on huono samaistus, sillä Molarilla ei ole yhtäläistä mahdollisuutta muokkaukseen (kuin julkaisun päätoimittajaksi katsotulla).

Valtakunnansyyttäjän syyte kirjoitettiin huhtikuun 2020 alussa, mutta rikoksesta syytetty Juha Molari sai kuulla syytteestä kesäkuussa 2020, kun Journalisti-lehti oli kirjoittanut asiasta. Välittömästi Molari tilasi syytehakemuksen käräjäoikeuden kansliasta ja sai syytteeseen liittyvän aineiston kesäkuun lopulla 2020.

Ilta-Sanomien Arja Paananen kertoi vainokäräjien alkamisesta isossa jutussaan Ex-kirkkoherraa syytetään Puolustus­voimien tutkijan vainoamisesta – taustalla muun muassa kertomus ’isosta ja terävästä kirveestä’, jossa pääosissa olivat Jessikka Aro, Saara Jantunen sekä mysteeriseksi jätetty uhkaava ”kirvesmies”.

Keltaisen lehdistön jutun englanninkielisessä jakelussa esiintyi – monien mielestä ilmeisen tarpeellinen – väite, jonka mukaan vainosyyte olisikin nostettu valtakunnnasyyttäjä Raija Toiviaista vastaan ja syytettä ajaisi kihlakunnansyyttäjä Juha-Mikko Hämäläinen. Hämäläinen kertoi käytävällä, että harvapa ihminen pääsee syyttämään valtakunnansyyttäjää, johon hän oli ollut yhteydessä asian johdosta.

Vainokäräjien valmisteluistunto käytiin 8. syyskuuta 2020 ja pääkäsittely alkoi 14. syyskuuta. Molarin avauspuheenvuoron jälkeen syyttäjä Hämäläinen vaikutti muuttavan asentoaan ja tuhahtaneen, että tämä asettaa uuteen näkökulmaan syytteen.

Molari poimi syytteessä mainituista teksteistä sellaisia lauseita ja sitaatteja, jotka puhuvat täysin vainoamisrikoksen tarkoitusperiä vastaan. Niin tuomari Petra Spring kehotti, että kihlakunnansyyttäjä neuvottelisi ripeästi valtakunnansyyttäjän kanssa mahdollisesta rikosnimekkeen muuttamisesta. Tuomari toivoi nopeaa päätöstä syytteen muuttamisesta, koska vastaajana on maallikko.

Kihlakunnansyyttäjä aloitti neuvottelut valtakunnansyyttäjän kanssa, mutta lupaa vaihtaa syytöstä ei tullut seuraavaksi päiväksi, eikä sen jälkeen, eikä sittenkään, vaan – suusanallisesti – vasta loppulausuntoja edeltävänä tiistai-iltana 22. syyskuuta, noin klo 19.30. Molarin nimeämät todistajat kuultiin vain vähän ennen loppulausuntoja, keskiviikkona 23. syyskuuta.

Kuka ei kestä julkista käsittelyä?

Prosessin kululle ja julkisuudelle suuri käänne tapahtui keskiviikkona 16. syyskuuta, jolloin Reformi-studion Panu Huuhtanen ja Tiina Keskimäki julkaisivat käräjäoikeudesta tilaamansa sotatieteen tohtori Saara Jantusen julkisen todistuspuheenvuoron.

Kansalaiset kiinnittivät huomiota oikeussalissa tapahtuneeseen Jantusen harjoittamaan alatyyliseen puhetapaan, jossa ei vältetty edes kiroilua ja nimittelyä sellaisilla sanamuodoilla, joita lukijoiden ei ole sopiva nähdä edes kirjoitettuna, edes ilman äänellistä rikkautta.

Vastedes nauhoitukset olisivat saatavilla vain asianosaisille, mahdollista hovioikeuteen valitusta varten. Todistaja Juha Korhonen sai todistuksensa nauhoituksen, koska kukaan ulkopuolinen ei lausunut nauhan aikana mitään.

Vainokäräjiksi nimitetty oikeuskäynti oli aiemmin alkanut suotuisasti, kun tuomari Petra Spring määräsi oikeuden avoimeksi myös Keskimäelle ja Huuhtaselle, vaikka Jessikka Aron asianajaja Martina Kronström protestoi näiden läsnäoloa käräjäistuntosalissa. Kenties pääesikunta ja Puolustusvoimat kokivat kiusalliseksi, että heidän informaatiosodan asiantuntijansa vaikuttaisi menettävän uskottavuutensa suuren yleisön edessä oman käytöksensä johdosta.

Reformi-studion uutterat twitter-päivitykset käräjillä kuultavien sanomisista vahvistivat oikeudenkäynnin avoimuutta. Myös Reformi-studion kuvaamat lyhyet videoklipit ennakko- ja jälkitunnelmista herättivät valtavaa kiinnostusta. Ilmeisesti Jessikka Aro on jo julkisesti vaatinut, että Reformi-studio ei saisi toimia YouTubessa.

YLE kirjoittaa tammikuussa, kuinka ”Oikeus hylkäsi Ylen toimittaja Jessikka Aron kahdelle tubettajalle hakeman lähestymiskiellon – Oikeus joutui punnitsemaan sananvapautta ja päätyi ratkaisuun, jonka mukaan verkkoviestejä ja ohjelmia ei voida kieltää.”

Toimitus / AM

Tikkuja ja todistajia

Vanhana ja osaamattomana ex-pappismiehenä Molari koki kiusalliseksi sen yllättävän palvelushalun, että jo ensimmäisellä viikolla Aron asianajaja Kronström tarjosi omaa aineistoaan muistitikulla, jonka Molari laittaisi omaan tietokoneeseensa – jota Molari ei pitänyt mukana käräjillä. Molari ei ottanut vastaan, vaan tuomari otti muistitikun.

Sama ystävällisyys muistitikun muodossa toistui viimeisenä päivänä sen jälkeen, kun Kronström esitteli KRP:n leimalla merkityn, vuoteen 2014 liittyvän sähköpostiketjun Johan Bäckmanin tietokoneelta. Kyseisessä ketjussa Molari oli täysin passiivinen, pelkkä vastaanottaja. Edelleenkään Molarista ei tullut onnellista vieraan muistitikun omistajaa.

Jessikka Aro oli nimennyt todistajaksi sairaanhoitaja, psykoterapeutti Juha-Pekka Teräväisen, jonka nimi oli prosessiaikataulussa kirjoitettu väärin. Teräväistä kuultiin suljetuin ovin. Lisäksi Saara Jantunen oli nimennyt Kustannusyhtiö Otavalta Noora Al-Anin ja valtioneuvoston tilannekeskuksen johtajan, Ari Lahtelan, joka oli opiskellut edellisvuonna FBI:n akatemiassa.

Lahtelan työhistoriaan syytteen aikana kuului myös toiminta ulkoministeriön turvallisuusjohtajana ja KRP:n rikostarkastajana. Molarin viimeinen kysymys Lahtelalle ulkoministeriössä päätetystä ja julkisuudelta piilossa toteutetusta ”myyräntyönlinjasta” Molaria ja Bäckmania vastaan – kuten Hanni Hyvärinen ulkoministeriön Venäjä-tiedotuksesta oli esitellyt – jäi vastaamatta tuomarin keskeytyksen johdosta.

Aro ja Jantunen todistivat toistensa puolesta

Molari oli nimennyt kolme todistajaa: tutkija Karin Creutz, dramaturgi Jussi Parviainen sekä MV-lehteä jonkin aikaa johtanut Juha Korhonen.

Loppulausuntoihin päästiin vihdoin keskiviikkoiltana 23. syyskuuta, Molari sai vuoron omaansa viimeisenä kaikista, iltakahdeksan aikoihin. Puheeseen meni yhtä kauan kuin syyttäjä Juha-Mikko Hämäläisellä, kun asianajajat Kronström ja Koskenniemi olivat esitelleet noin sata diaa Molarin ”venäläismielisyydestä” ja ”FSB-suhteista”.

LOPPULAUSUNTO
Juha Molari Helsingin käräjäoikeudessa 23.9.2020

Aloitin elämäni ensimmäisen saarnani tällä saarnavirrellä 36 vuotta sitten ja ne tulivat mieleen juuri äsken taas uudestaan:

on valhe vallan päällä … ja lainkin rikkaat vääntää vääryyttä puoltamaan.

Valittaa täytyy totta / Jo vääryys vallan saapi (suom. Elias Lönnrot)

Silmänkääntötemppu

Äsken kuulimme vastapuolen loppulausunnossa, kuinka esille nostettiin sen julkaisusta seuraavana päivänä tapahtuneen tappouhkauksen johdosta MV-lehden artikkeli Jessikka Aron ”pyhästä kielestä”. Mutta vastapuoli ei – edes tuomioistuinta varten – tarkistanut: kyseinen artikkeli ei liity mitenkään Molariin.

Poliisi oli pelotellut ja kehottanut rajuihin turvakeinoihin; hälytysjärjestelmiin, auton alle piti katsella jne. Tietysti Aro pelkää tällaisen poliisinkin harjoittaman pelottelun jälkeen. Siksi pyydän oikeutta erityisen huolelliseen faktojen tarkistukseen, koska esitettyjen väitteiden todenperäisyydessä on toistuvasti ollut vakavia ongelmia.

Nyt on kyse kuitenkin rikosoikeudenkäynnistä. En kirjoittanut mitään, mihin Kronström viittasi.

Ensin näillä käräjillä tarjottiin vainoamisrikosta ja kuten arvasin, tuon ”suuren takin” ompelu aiheutti epäuskottavuutta. Piti ”virkata” edes joku muu rikos, kuten ilmeni lopulta myöhään eilisiltana: törkeä kunnianloukkaus.

Sen enempää syyttäjä Hämäläinen kuin Aron ja Jantusen asianajajat eivät ole osoittaneet mitään näyttöä sen puolesta, että olisin tahtonut rikollisella tavalla aiheuttaa pelkoa ja uhkaa (vainoamisrikos) tai törkeällä tavalla loukata kenenkään ihmisen kunniaa.

Olemme todistaneet silmänkääntötemppujen yrityksiä, joissa lain vastaisesti ”toistuvuutta”, ”pitkäkestoisuutta” ja ”jatkuvuutta” määritellään tilanteesta, jossa on yli vuodenkin taukoja – ja jossa eri tapauksissa on vain tilannesidonnaisesti reagoitu julkiseen, avoimeen keskusteluun (demokraattiseksi itseään tituleeraavassa Suomen valtiossa, toim.huom.)

Lain määrittämä ”ottamalla yhteyttä” puuttuu: ei ole tullut mitään näyttöä mistään yhteydenotosta edes julkisilla foorumeille, eikä Facebook- tai Twitter-viestejäkään ole lähetetty Arolle tai Jantuselle – jotka ilmeisesti ovat blokanneet Molarin.

Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksen 2020:30 mukaan (vainoamis)rikoksen tulisi olla nimenomaisesti kohdistettu asianomistajalle – eikä koukkaa kiertoteitä – ja toiminnan pitäisi olla aidosti uhkaavaa. Tämä on niin selvä toppuuttelu vainoamisrikoksen määritelmän laajentamista vastaan, että toissijaisen rikosväitteen esittäminen oli (nyt) odotettavissakin.

Näillä käräjillä on voitu myös korjata esitettyä väärää väitettä lainlaatijasta. Hallituksen esityksessä (HE 19/2013) rikoslain muuttamisesta (pdf-version) sivulla 23 todellisuudessa vasta esitellään Euroopan neuvoston yleissopimuksen (naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta, CETS 210) selitysmuistion 34 artiklan tarkoitusta.

Seuraavalla sivulla lainlaatija lausuu lopullisen vastauksensa expressis verbis:

”Vainoamista (stalking) ei ole sellaisenaan kriminalisoitu Suomessa. Erilainen häirintäkäyttäytyminen voi nykyisin tulla rikoslain mukaan arvioitavaksi monena eri rikoksena, kuten kotirauhan rikkomisena, salakuunteluna, salakatseluna, kunnianloukkauksena, laittomana uhkauksena, pakottamisena ja äärimuodossa henkeen tai terveyteen kohdistuvana rikoksena. (Finlex: HE19/2013, Nykytila: Vainoamiseen liittyvät rangaistussäännökset)

Yleisenä johtopäätöksenä perustelumuistion kohdista 182 ja 183 voidaan todeta, että kaikkia esimerkkeinä mainittuja tekotapoja ei ole sellaisenaan perusteltua taikka edes mahdollista kriminalisoida, eikä yleissopimus siihen velvoitakaan. – – tunnusmerkistö on mahdollista rakentaa laillisuusperiaatteen tarkkarajaisuusvaatimusta loukkaamatta siten yleisemmäksi, että yleissopimuksen tarkoitus toteutuisi. Tällöin huomio kiinnittyy siihen, että tunnusmerkistön olennaisia elementtejä olisivat tietyt tekotavat, toisen tahallinen ja toistuva häirintä, menettelyn oikeudettomuus sekä pelkotilan synty menettelyn tyypillisenä seurauksena. Verbi-ilmaisu ”vainoaa” olisi rikoslain tekotapana uusi. (Finlex: HE19/2013, Nykytilan arviointia)

Nythän vastapuoli pyrkii kriminalisoimaan television katselemisen ja lehtien lukemisen, jos Aro tai Jantunen esiintyvät niissä. Ainakaan näitä juttuja ei enää saisi arvioida avoimesti. Tuollainen ”seuraamisen” tulkinta on sellaista uutta laintulkintaa, ettei sen alussa pitäisi olla oikeusistuimen vaan lainlaatijan tehtävä.

Käräjätuomari Kolehmainen antoi Helsingin käräjäoikeudessa 10.1.2020 perustuslakimyönteisen tulkinnan Aron vaatimassa asiassa kansalaistoimittajien Tiina Keskimäen ja Panu Huuhtasen hyväksi. Hämäläisen mukaan ihmisten osallistumista ja mediatyöskentelyä ei saa arvioida vainoamisrikoksena, se rakentaisi ennakkosensuurikäytännön, joka loukkaa oikeusvaltioperiaatetta.

Todistaja Karin Creutz toi voimakkaasti esille, kuinka hänen häivähdyksen omainen epäluulo hävisi, kun hän otti aidosti yhteyttä Molariin. Täällä oikeudessa Creutz vetosi siihen, etteivät henkilökohtaiset turvajärjestelyt saa murentaa oikeusvaltion periaatetta, johon kuuluvat ihmisten oikeudet liikkua ja osallistua kansalaisyhteiskunnassa.

Syyllisyys edellyttäisi niin vainoamisrikoksessa kuin törkeässä kunnianloukkauksessa, että tekijä on tekohetkellä mieltänyt ja tahtonut (dolus derminatus) – että olisin pitänyt seurauksen aiheutumista varsin todennäköisenä. Rikoslakiprojektin ehdotus vuonna 2000 perustelee: Ei riitä, että tekijän olisi pitänyt tietää.

Oikeusministeriön asettama rikoslakiprojekti 1980-1999 painottaa kysymystä: Mitä tekijä on teon hetkellä pitänyt varsin todennäköisenä. Siis minun olisi pitänyt tahtoa törkeitä seurauksia Arolle ja Jantuselle, vaikka olisin ollut aivan varma, että esittäisin valheellisia väitteitä. Tämä dolus determinatus on jäänyt näyttämättä, tyhjyyttä täytetään kaikenlaisella kertomuksella kärsimyksistä, joka on väärä tulokulma rikokseen.

Ennakkoluulot väärentävät

Se, mikä on kiistämättömästi näytetty – olemme yksimielisiä edes jossain – on Jessikka Aron ja Saara Jantusen poikkeuksellisen voimakkaat ennakkoluulot minua vastaan, jo ennen ensimmäistäkään esittämääni sanaa heistä. He ovat itse tuoneet esille nämä fobiansa, jotka ovat syntyneet valheiden, huhujen ja juorujen perusteella. Monet huhut – joita saimme ihmetellä – ovat aivan pöyristyttäviä ja niitä on ilmeisesti levitetty laajemminkin.

Jantunen on myös esittänyt näitä omia, outoja näkemyksiään omissa luennoissaan käyttäen minua esimerkkinä. Näihin kuuluvat tarinoinnit ”kotirauhan piirissä” tapahtuvasta häirinnästä lähellä journalisti Mikael Storsjön kotia, vaikka mitään tuollaista rikosasiaa tai tutkintaa ei ole koskaan ollut edes vireillä. (Vuonna 2015 Storsjö itse syytti Helsingin Sanomien otsikossa kotirauhansa rikkojaksi Venäjän tiedustelupalvelua, toim.huom.)

Mikäli Aron todistus oli luotettava, niin poliisi oli pelotellut häntä, että olisin ”tosi pelottava kaveri, joka voi tulla ikkunan lähelle”. Vähemmästäkin pelottelusta ihminen pelkää, mutta tämän pelottelun syyllinen pitää etsiä poliisista, mikäli väite on edes tosi. Jantunen ilmaisee fobiaansa kertomalla, että ”Molarilla on pitkä historia vainoamisessa”, mikä on tietysti perätön väite.

Todistaja Noora Ali-Ani Otavasta paljasti, että Jantunen itse ei kokenut tarvetta minkäänlaiselle turvamiehelle. Jantunen koki olonsa turvalliseksi, mutta Noora koki tarpeelliseksi tehdä monia järjestelyjä ja ottaa yhteyttä jopa poliisiin ja Suojelupoliisiin kirjamessuja ennen. Voimakkaasti ennakkoluuloissaan elävälle henkilölle tuollaiset järjestelyt ovat omiaan voimistamaan stressin ja pelon syöksykierrettä.

Todistaja Ari Lahtela – KRP:n ja Valtioneuvoston Tilannekeskuksen johtajan taustallaan – näyttää tukeneen ainakin Jantusen fobioita minua vastaan – ilman että olisi koskaan tavannut minua. Jantusen esimies eversti Vesa Nissinen oli esitutkinta-aineiston mukaan yhteydessä jopa KRP:hen ja Puolustusvoimien Ulkomaantiedustelun vastavakoiluun minun johdosta. Pelkoahan tämä luo – Saara Jantusessa!

Tästä oli kyse myös Jantusen Infosota-kirjan arvostelussani läpeensä, kun toistan jopa rasittavan usein, että ihmiseltä pitäisi ensin kysyä. Creutz toimi niin, että kysyi ja keskusteli. Jantunen toimi päinvastoin. Kirjasta kävi ilmi, että ennakkoluulot hallitsevat havaintoja enemmän. Jantunen vastasi, että hän ei käy keskusteluja vainoojien kanssa. Myös puheenvuorot täällä ovat osoittaneet, että osuin kirja-arvostelussani ongelmien ytimeen.

Jessikka Aro ilmaisi voimakkaat vääristävät ennakkoluulonsa, kun hän puhutteli minua sanoilla ”se” ja ”kummitus”. Aro ja Jantunen sekä heidän todistajansa ovat todistaneet juuri sen, minkä kirjasin itsekin aivan oikean ymmärryksen mukaisesti jo ennen istuntoja kirjallisessa vastauksessani, kun viittasin Princetonin psykologian tutkijoiden havaintoihin stressitilan ja affektiivisen tilan vaikutuksesta havainnointiin, sekä havaintojen klassiseen ongelmaan ylipäätänsä.

Näin minä olen nähnyt tilanteen jo tämän puolivuosikymmentä, tämä on täällä käräjillä toistettu myös monissa puheenvuoroissa. Tuomari voi hyvin varmentaa rakennusmiehiltä sen, että voiko perunakellarin lautarakenteita irrottaa vanhoista nauloista kirveen vastapuolella eli hamaralla, jos pieni vasara on tehtävään liian kevyt. Jantunen oli täysin varma selvistä sanoista huolimatta, että perunakellaria ei voi purkaa niin. Kirves olisi häntä vastaan.

Ensimmäinen kirjoitukseni Aron asiassa ilmestyi 19.9.2014 koskien sitä, että minä en ole havainnut mitään Putinin kutsua trolliarmeijaan. Pitkässä blogissani arvioin Yleisradion pitkää kyseisen aamun uutista, jossa Andrei Illarionov varoitti Suomen kansaa. Sanallakaan ei blogissani viitata Jessikka Aroon, joka kenties otti itseensä, kun Illariovin varoitusta en ottanut aivan vakavissaan silloin – enkä ota myöskään yhä edelleen.

En ollut muodostanut tuossa vaiheessa selkeää näkemystä Arosta, mikä näkyy siitäkin, etten kirjoittanut hänestä juuri mitään vielä yli vuoteen. Aiempi tuntemani juttunsa oli käsitellyt kannaltani myönteisiä näkemyksiä: Aro oli kirjoittanut (brittien tiedustelun) MI-5:n ex-agentista Journalisti-lehteen, ja tuon ex-agentin kerronta läntisten tiedustelupalvelujen sekaantumisesta läntisten ja pohjoismaisten medioitten toimitustyöhön vastasi minun käsitystäni. Siksi olin edelleen odottavalla kannalla Aron suhteen.

Aroon liittyvä ensimmäinen Twitter-viestini on keväältä 2016, kun Aro voitti Bonnier- palkinnon. Toinen linkki blogiini toukokuussa 2016 Kansallisteatterista ja kolmas lokakuussa 2016 ensimmäinen MV-lehden juttu. Näin harvakseltaan ilman intressejä: minun elämäni oli oikeasti ihan muualla kuin ajatella Jessikka Aroa tai Saara Jantusta. Tämä oikea elämäni on tullut monella tavalla ilmi oikeudenkäynnin kahden viikon aikana.

Yritys kehittää yhteys Bäckmanin ja Janitskinin väitettyyn ”operaatioon” syyskuusta 2014 alkaen Aroa vastaan on tullut kumotuksi. Syyskuussa 2014 olen ollut sähköpostiketjussa yksi kymmenestä vastaanottajasta, mutta en ole osallistunut keskusteluihin. Ylipäätänsä yhteydet Bäckmaniin jäivät niukoiksi noina vuosina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että minulla oli mitään syytä väheksyä häntä. Mielestäni hän on hieno mies, eikä tämä asia voi olla rikosperuste.

Janitskinia en edes tuntenut nimeltä, eikä päinvastaista näytettä ole tullut ilmi. Todisteet ovat tuoneet esille, että Aro on käsitellyt MV-lehteä ja myös minua esitelmissään – näitä käsittelyjä on arvioitu artikkeleissani satunnaisesti.

Tuona ensimmäisenä päivänä 19.9.2014 laitoin sähköpostissa pelkän linkin työsähköpostiin Jessikka Arolle, joka oli pyytänyt trollikokemuksia. Miten kauhuissaan hän tulkitsi blogini, kertoo enemmän hänen kauheasta esiymmärryksestä ja fobiastaan, kuin minun omasta toiminnastani. Tämäkin on tullut selvästi osoitettua.

Vasta kaksi vuotta myöhemmin ilmaantuu ensimmäinen kirjoitukseni Aroon tai Jantuseen liittyen MV-lehteen syksyllä 2016. Ei ole näytetty myöskään toteen, että 24.5.2016 MV-lehden kirjoitus skandaalitytöstä olisi minun kirjoitukseni sillä tavalla kuin Kronström väittää. Ylipäätänsä se ei ole minun kirjoitukseni.

Selvää on tietysti se, että olen kopioinut (yhdysvaltalaisen infosota-asiantuntijan) Joel Hardingin LinkedIn-profiilin tiedot. Tämän olen avoimesti kertonut jo ennen käräjien alkua aivan alusta alkaen.

MV-Lehti ei julkaissut yksityistä törkymateriaalia

Rikoksesta olisi kyse silloin, jos olisin tahtonut aiheuttaa pahaa. Rikoksessa ei ole kyse siitä, mitä Aro tai Jantunen väittävät kokeneensa. Minulla ei edes ole sellaista yleistä tahtoa, vuodet läpeensä yhtä ja samaa pyrkimystä, vaan tilanteen mukaan intressit muuttuivat.

Olen joskus tilannesidonnaisesti arvioinut julkisesti esitettyjä kirjoja ja mediatapahtumia tai reagoinut itseeni kohdistuneeseen sopimattomaan kirjoitteluun. Todisteet ovat tukeneet sitä, että MV-lehdessäkään ei ollut mitään agendaa, koordinointia tai organisointia Jantusen tai Aron vainoamiseksi, seuraamiseksi, maalittamiseksi.

Todistaja Juha Korhonen on tuonut selvästi esille, että MV-lehden toiminta oli hetkistä, tilanteeseen ja hetkeen sidonnaista, reagoivaa. Syyttäjän väite ”tavoitteesta estää Aron toiminta” on täysin väärä tulkinta. Ei näin. Korhonen toikin hyvin ilmi, että Aron esittäminen toistui sen johdosta, että (kansalaistoimijoille) tuli tarve itsepuolustukseen.

MV-lehti sai vihjeinä valtavasti törkymateriaalia, mutta niitä ei juurikaan voinut julkaista – MV ei suinkaan julkaissut ihan mitä tahansa. Myös Arosta saatiin selvästi yksityiselämään tulkittavaa kuva-aineistoa, jota ei koskaan julkaistu.

Lisäksi MV-lehden kommenttipalstat tarkoituksellisesti ja petollisessa tarkoituksessa yritettiin saastuttaa erityisesti Aroa vastaan kirjoitetuilla herjauksilla, mutta nämä eivät olleet MV-lehden väen tekemisiä, vaan nimenomaan mustamaalausta MV-lehteä vastaan. Joku kommentti ennätti olla (julkinen) vain alle minuutin, mutta vastapuoli oli jo reaaliajassa tallentanut sen itselleen ”näytöksi”, miten pahaa kommentointia MV-lehti luo.

Ilja Janitskin ei kyennyt torjumaan yhtä tehokkaasti kuin Juha Korhonen MV-lehden mustamaalausta kommenttipalstojen saastuttamisen avulla. Vihaviestejä lavastettiin. Tätä tarkoittaa se, mistä olen kirjoittanut – kun uhrikertomuksien tarve esiintyy tietyillä infofoorumeilla, joiden hyväksi toimitetaan myös valehyökkäyksiä.

Itse olen tuonut ilmi sen kiistämättömän seikan, että myös minun nimeäni lavastettiin moniin eri yhteyksiin valeprofiilien avulla. Sitä oli jatkunut ainakin puoli vuosikymmentä, ja olin kymmeniä kertoja kääntynyt poliisin puoleen – saamatta asianmukaista apua. Lavastuksia tapahtui monella eri tasolla ja menetelmillä. Kuka tämän suoritti, ei ole tämän rikosoikeudenkäynnin asia.

Olin kohtelias

Avauspuheenvuorossani toin poimintoja kirjoituksistani, joissa kirjoitin motiiveistani ja asenteistani vihatekoja vastaan. Näiden sanojeni jälkeen kiinnitin huomiota, miten syyttäjä Hämäläisen istuma-asento vaihtui ja hän alkoi pohtia aivan ääneen vainoamisrikossyytteen oikeutusta.

Parempi on kohdata itse kukin ja myös nämä ’vastustajat’ silmätysten, niin jokaisesta paljastuu ihminen. Esimerkiksi sotatohtori Saara Jantunen on ihan herttainen ihminen, joka on varmasti aidosti kärsinyt vihaviesteistä, jotka ovat rasittaneet häntä kaikkien muiden taakkojen lisäksi. Kun katsoo näitä ihmisiä silmästä silmään, niin en tahdo luoda heitä(kään) vihollisiksi, vaan pitää arvokkaina ihmisinä, joilla on satunnaisesti erilaisia mielipiteitä.

Juha Molari 6.5.2015

Kaiken tämän kriittisyyteni jälkeenkin katson aivan välttämättömäksi, että itse kukin kriitikko uskaltaa vastuullisesti olla eri mieltä, kuin neiti Aro. Vastuullisuus ei tarkoita häiriöviestien lähettämistä. Niitä ei vain saa lähettää! . . . Erimielisyyden ilmaiseminen ei voi olla törkyviestien lähettämistä sähköpostiin tai puhelimeen tai kotiin kirjeitse.

Reilusti voi olla eri mieltä ja jäädä erimieliseksi, mutta ehdottomasti ilman uhkailuja ja solvauksia. Jos ei uskalla olla selkärankaisesti ja reilusti eri mieltä, niin sitten on paras vaieta ja puhua vain kaverien kesken. . . . En näe mitään patrioottisuutta ja kunniallisuutta siinä, että jollekin ihmiselle lähetetään alatyylisiä solvausviestejä ja uhkauksia. Niitä ei voi lähettää suomalaisille, ei suomenruotsalaisille, ei muunmaalaisille eikä muunuskoisille.

Juha Molari 29.11.2016

Jessikka Aro oli vähäsanainen todistaja eikä näyttänyt muistavan mitään näitä rauhanomaisista sanoistani, joita oli jopa syytteen alaisissa teksteissäni. Saara Jantunen piti näitä rauhanomaisia sanojani jotensakin vilpillisinä, joiden perusteella ei saa oikeuttaa pahaa toisaalla.

Jantunen ei muistanut mitään edes oman kirjansa lauseista minua vastaan tai Sotilasaikakausilehteen kirjoittamastaan tekstistä tai Ylen TV1:llä 28.1.2015 lausumastaan, miten häiriköt olivat piinanneet häntä jo siihen mennessä, kun itse en ollut kirjoittanut yhtään blogia hänestä.

Ainakin vainoamisrikoksen ja vahingonkorvausten osalta nämä rauhanomaiset kehotuspuheeni osoittavat, että olen johdonmukaisesti toiminut alusta alkaen vastaan vahingon aiheuttamista, jota erilaisten ihmisten vihateot ovat olleet Arolle ja Jantuselle. Oikeus tehköön johtopäätöksensä huonomuistisuudesta.

Subjektiivista motivaatiotani ilmaisevien menneisyydessä syntyneiden näiden dokumenttien lisäksi ovat kovat objektiiviset faktat, joita ei ole kiistetty, vaan ne ovat hyvin tuetut: en ole koskaan soittanut Arolle tai Jantuselle, en ole lähettänyt tekstiviestejä, en ole lähettänyt Whatsapp-viestejä, en Facebook-viestejä, en Twitter-viestejä, en ole ”tägännyt” eli merkinnyt heitä Facebook- ja Twitter-viesteihini enkä ole käynyt heidän kotinsa tai työpaikkansa lähellä.

Kukaan vartija ei kokenut mitään uhkaavaa käytöksessäni siinä yhdessä julkisessa tilaisuudessa, jossa näin Aron. Kahdessa julkisessa tilaisuudessa, jossa näin Jantusen, mitään uhkausta en lausunut. Jantunen on itse todistanut, että Porthaniassa 5.5.2015 olin kohtelias, kun poistuin Porthanian ulko-ovesta hänen jäädessä eteisaulaan.

Hänen oman todistuksensa mukaan Porthaniassa ei tapahtunut vainoa, joten pyydän oikeutta yhtymään tässä Jantusen omaankin todistukseen.

Kirjamessuilla syksyllä 2015 olin todistetusti mennyt paikalle kahdestaan Jussi Parviaisen kanssa enkä tuntenut muita osallistujia. Todistetusti seisoin sivussa rauhallisesti enkä kuvannut edes ketään esiintyjää millään tavalla. Kukaan vartija ei puuttunut rauhalliseen osallistumiseeni millään tavalla. Kävimme katsomassa kaikkea toimintaa messuilla.

Parviainen tulkitsi myös edeltäneen massiivisen julkisuuden, suuren yleisön ja päälavan perusteella, että nämä esiintyjät olivat tuossa tilanteessa julkisuuden henkilöitä.

Toisin kuin syyttäjä erehtyi esittämään, niin todistaja Parviainen nimenomaisesti lausui, että Molari poisti ”sketsivideon” Sofi Oksasesta ja Saara Jantusesta sen jälkeen, kun hän pyysi poistoa syksyllä 2019. Parviainen myös todisti, että Molari ei käsikirjoittanut mitään ”sketsivideota”, joka oli pelkkää havainnointia tilanteen tunnelmasta.

Aro on joutunut tarkistamaan virheellistä väitettään Kansallisteatterista toukokuussa 2016, kun kävi ilmi, että todellisuudessa olin kuvannut kaikista panelisteista lyhyet kommentit, yhteensä vain muutaman minuutin ajan. Kansallisteatterissa ei ollut mitään kuvauskieltoa.

Aro on myös todistanut, että paikalla oli vartijoita erityisesti tarkkailemassa, mutta kukaan ei mitenkään voinut puuttua läsnäolooni, koska siinä ei näkynyt mitään poikkeavaa. Aro sanoi ”näennäisesti hyvin” ja ”ei järjestyshäiriöitä”. Aron ilmaus ”uhkaava hymy” on hänelle tyypillinen, ilmaus jota hän on käyttänyt kokemistaan kummituksista aiemminkin.

Milloin ajattelusta tuli rikollista vihjailua?

Kansallisteatteria koskevasta kirjoituksesta Aro esitti valheellisen väitteen, että olisin vihjaillut hänen käyttävän huumeita. Päinvastoin toppuuttelin sellaisia erittäin voimakkaina esiintyviä näkemyksiä – Aro oli itse tuonut monissa kansainvälisissä medioissakin huumehistoriansa julkisuuteen tätä ennen.

Samana päivänä asia oli esillä jopa the New York Timesin jutussa. Asia oli ollut julkinen useita kuukausia ennen kuin ensimmäistäkään kertaa reagoin asiaan – ja silloinkin siis toppuutellen. Tilanne on kokonaan erilainen juridisesti kuin helmikuu 2016, jolloin julkinen asiakirja Aron vanhasta huumetuomiosta tuotiin julkisuuteen.

Missään muuallakaan en ole esittänyt vihjauksia huumeiden käytöstä, vaan jokainen artikkelini on monipuolinen ilmiön tarkastelu, mahdollisimman monesta kantilta. Suomalaisen keltaisen lehdistön primitiiviseen kyvyttömyyteen monimutkaisiin kysymyksiin tottuneena voi syntyä hämmentävä vaikutelma, kun minä kirjoittajana johdatan lukijan moni-ilmeiseen pohdiskeluun ja ongelmakenttään, jossa voi spekuloida teoreettisella tasolla useita vaihtoehtoja: a, b, c, d, e, f, jne. – kunnes päätyy hypoteesiin x.

Jessikka Aron suurista pupilleista olen selvästi alleviivannut, että minua hämmästyttää hänen intoutuminen omaan asiaansa, mikä suurentaa silmien pupillit tutkitusti esityksen aikana. Vilpillisenä pidän, että Aron asianajaja poimii esille kaikki muut seikat, paitsi minun prioriteettini. Se, että Aron puolesta luetaan kaikki muut kohdat tekstistä, mutta syrjäytetään oma päätelmäni, ei anna vaikutelmaa Aron puolesta harjoitetun luennan vilpittömyydestä.

Näin myös JTRIG-menetelmien esittelyn yhteydessä, jossa olen käsitellyt myös tyypilliset myöhäisantiikin fiktiiviset marttyyrikertomukset kirjallisena ja sosiaalisena ilmiönä: mutta nyt vastapuoli keksii ihan kaiken muun, vaikka en itsekään päädy kristillisiin marttyyrikertomuksiin. Käsittelen aina monia erilaisia teorioita, huonojakin, kunnes esitän oman näkemykseni.

Pidän edelleen erittäin vakuuttana näkemystäni, että Jessikka Aron saamat vihaviestit eivät liity Venäjän valtion suorittamiin operaatioihin, koska oman käsitykseni mukaan Aro ei ole tuossa mielessä kiinnostava Venäjällä enkä usko Venäjän haluavan pilata omaa mainettaan. (Tietovuotaja) Edward Snowdenin mukaan uhrikertomuksia tarvitaan läntisessä infosodassa ja näitä uhrikertomuksia luodaan omien keskuuteen häikäilemättömästi, jotta voidaan mustamaalata vastapuoli.

En siis vähättele Aron ja Jantusen kärsimyksiä, vaan kaiken aineiston valossa päädyn oppineeseen analyysiin siitä, että omien keskuudesta järjestetään katalia hyökkäyksiä, ainakin vihakommentteja, jotta Aro ja Jantunen kokisivat hyökkäykset aidosti. En todellakaan tiedä, missä määrin he itse ovat tietoisia näistä lavastuksista, joista Snowden paljasti oppimateriaalia tietovuodossaan.

Kirjoitin ensimmäisen juttuni MV-lehteen Arosta 3. lokakuuta 2016, kaksi vuotta ja kuukausi Aron Yle-jutun jälkeen: MV-lehden jutussa referoin kaksi päivää aiemmin ilmestynyttä Aurora Rämön Aro-haastattelua Suomen Kuvalehdessä. Aro voi olla kenties tyytymätön siihen, että haluan laajempia kysymyksiä SK:ltä, mutta näiden kysymysten esittäminen ja tahtominen ei ole rikos. Kysymisen rikosta ei ole rikoslaissa.

Nämä kysymykseni ensimmäisessä MV-lehden jutussani ja muissakin kirjoituksissani olen kokenut ehdottoman olennaisiksi. Oikeuskäytännön mukaan aivan olennaista, mitä kirjoittaja on uskonut todeksi kaiken saamansa aineiston varassa. Kirjallisesta todisteesta käy ilmi, kuinka tutkija Ilmari Hiltunen myös havaitsee, että amatöörikirjoittajat selvästi uskovat asiaansa, lähtökohtana ei ole lukijoiden harhauttaminen (s. 57).

KKO 2013:15 lausuu, että tietynasteisia epätarkkuuksia ja liioitteluja voidaan pitää hyväksyttävinä, kunhan ne eivät ole täysin totuudenvastaisia eikä liioittelu ylitä hyväksyttävyyden rajaa.

Prosessioikeuden professori Dan Fränden, oikeusministeriön rikosoikeuden yksikön päällikkö Jussi Matikkala, rikos- ja prosessioikeuden professori Matti Tolvanen ja korkeimman oikeuden oikeusneuvos Jussi Tapani teoksessa ”Keskeiset rikokset” (2018, s. 453) lausuvat 7 päivää -lehdestä (KKO 2013:70), että väitteessä esitettyjen tietojen ei tarvitse olla yksityiskohtiaan myöten oikeita, kunhan ne vastaavat totuutta yleiskohdittain.

Onko siis tiedot tai vihjaukset olleet perättömiä niin, että totuudenmukaisuus olisi periaatteessa jälkikäteen tarkistettavissa, mistä (HE 19/2013) kysyy?

(Finlex: HE19/2013, Yksityiskohtaiset perustelut: Rikoslaki)

Mielestäni ei ole ollut ongelmia, olen yrittänyt varmistaa monesta lähteestä. Ainahan epätarkkuuksia voi tulla: ensisijaisesti niitä varten on korjauspyynnön mahdollisuus – sitä ei ole käytetty.

Monologinen keskusteluni puoli vuotta Porthanian tapahtuman jälkeen Facebook- päivityksessäni siitä, että Jantunen olisi ilmoittanut avioerostaan, ei ole ollut tietenkään enää julkisuudessa moneen vuoteen, koska minulla ei ole Facebook-tiliä. Tuollaisen kuulohavainnon sain yhdessä kahden muun ihmisen kanssa Porthaniassa: kysyin edellisrivin Olgalta ja kysyin vieressä oikealla istuvalta pariskunnalta, että puhuiko Jantunen Arosta vai itsestään.

Olisin korjannut, jos olisin saanut paremman tiedon korjattavaksi. Nyt on kuitenkin huomattavasta laatu- ja vakavuuserosta: minä esitän kuulohavaintoon perustavan väitteen itsekseni Facebook-profiilissani, missä kukaan ei osallistu keskusteluun.

Täällä rikosoikeudenkäynnissä syyttäjä erehtyy väärään kuulemiseen, Kronström ja Koskenniemi esittävät toistuvasti erheellisiä väitteitä tekstien kirjoittajista, päivämääristä ja niiden sisällöstä, ja tuolla perusteella vaaditaan jopa rangaistusta ja vahingonkorvauksia.

Tekstinkorjaukset ja kielenhuolto pitäisi tapahtua yhä edelleen luonnollisesti kirjoittajan kanssa, eikä oikeuslaitoksessa puoli vuosikymmentä myöhemmin. Nyt on menty outoon käytäntöön, että tekstinkorjaukset ja kielenhuolto viedään oikeuslaitoksen tehtäväksi.

Jessikka Aron erityislaatuisista yhteyksistä erilaisiin läntisiin instituutioihin, esiintymiset NATOn foorumeilla ja Varsovan Instituution säätiössä rinnatusten Yhdysvaltojen tiedustelukomitean eversti Wentrupin kanssa, tietovuodot The Institute for Statecraft -sotilastiedustelu-organisaatiosta ja suuri osa energisen Aron yli 300 konferenssi-esiintymisestä nostavat väistämättä riittävän varmuuden käsitellä häntä sen valossa, että hänen kerrontansa palvelee järjestäjien intressejä, ja että hänen maineensa sopii järjestäjille.

”Venäläismielisyys” – mitä se on?

Kronström nosti vihani motiiviksi ”venäläismielisyyden”, jonka jo evankelisluterilainen kirkko olisi todennut saarnoistani. Hän ei mainitse, että kirkon analyysi ”venäläismielisistä” saarnoista perustui yhteen saarnaan, jossa viittasin Fjodor Dostojevskin teoksen Rikos ja rangaistus hahmoon Sonjaan, jonka luona Raskolnikov tuli uskoon – mutta Raskolnikov tuli silti torjutuksi tekopyhien keskuudessa kirkossa.

Tähän rinnastettuna nostan esille sen, että en ole rahattomana käynyt missään ulkomailla moneen vuoteen. Puolivuosikymmentä sitten erään hääjuhlan jälkeen datšalla olen jutellut parin venäläisupseerin kanssa, mutta olen elänyt ilman turvallisuuspoliittisia konferenssiesiintymisiä. Kuitenkin Aro esitti pienimmistäkin syistä osa-aikaisen wc-siivoojaa vastaan melkoiset FSB-stigmat, kuten oikeus hyvin kuuli.

Olen käynyt Pietarissa Liteinii prospektin poikkikadulla Venäjän turvallisuuspalvelun (Federalnaja služba bezopasnosti, FSB) toimistossa pyytämässä esitutkinta-aineistoa sen jälkeen, kun Venäjällä jäi kiinni Kavkaz-Center-terroristisivuston tiedottaja ja rahakuriina toiminut tiedottajan morsian. Halusin löytää yhteyksiä Suomessa toimiviin tahoihin oikeudenkäyntiin, jota toivoin terroristisivustoa vastaan Suomessa.

Vastapuoli hyvin epärehellisesti keksii ”venäläismielisyyden” motiivitaustaksi. Venäjä ei ole motiivi, kukaan ei sieltä käsin organisoi eikä motivoi minua. Pitkä elämäni on reaaliteetti, joka on antanut minulle syvemmän ja monipuolisemman näkökulman Venäjän informaatiotilaan ja -politiikkaan kuin Jantunen ja Aro esittävät yksioikoisissa esitelmissään ja kirjoissaan. En koe tehtäväkseni puolustaa Venäjää. Heillä on omat lehdistösihteerinsä.

Ei mitään viestiä

Jessikka Aro todisti, että en ole kirjoittanut millään kanavalla mitään viestiä, jossa viittaisin mitenkään siihen, että tietäisin, missä hän asuu. Aro todisti, että en ole ollut missään yhteydessä hänen työnantajaansa – jollaista häirintää oli esiintynyt monien muiden taholta.

Syyttäjän kysymykseen Aro vastasi, että en ole lähettänyt mitään Arolle, vaan Aro kehitteli uudistermin ”Molarin viestinviejistä”, jonka käsite- ja sisältöanalyysi jäi ontoksi. Mitä nuo ”viestinviejät” tarkoittaa sosiologisesti ja juridisesti; jos en tunne heitä, en ole käskenyt heitä eivätkä he ole päätösvaltani piirissä?

Aro kehitti oman oivalluksensa ”hakukoneoptimoinnista”, joka on Aron innovaatio, ei minun toimintaani. Käsittelimme Joel Harding -juttuja, joista kävi ilmi, että nämä toukokuussa 2016 ilmestyneet kirjoitukset eivät ole edes minun kirjoittamiani. Kun kirjoitin jotain amerikkalaisupseerista, blogikirjoitukseni keskittyivät hänen kirjoituksiinsa minusta, ja vain välillisesti tuli esiin hänen ilmauksensa Arosta.

Aron esittämissä väitteissä on ollut paljon faktavirheitä, joissa minuun liitetään kirjoitukset, joilla ei ole mitään tekemistä minun kanssani. Näin on myös väitetyn 15.9.2016 tapahtuneen tappouhkaukseen liittyen, jota ennen olisi kirjoitettu mustamaalausjuttuja MV- lehdessä.

MV-lehti näyttää, että silloin on kirjoitettu Ruben Stilleristä ja Jessikka Arosta YLE-uutisluokassa, mutta minä en ole sellaista juttua kirjoittanut. Aro ei ole tuonut mitään näyttöä asiassa, pelkästään väitteen, joka osoittautuu virheelliseksi. MV-lehti on ymmärrettävästi arvostellut Aron esitystä, koska Aro esitti perättömiä linkityksiä Venäjän ja MV-lehden välille antamassaan opetuksessa koululaisille.

Julkisuudesta ja julkisuushenkilöydestä

Aro vastasi asianajajansa kysymykseen yksityisasioidensa julkisuuteen tuomisesta, että niin hän on tehnyt. Tämän rinnalle pitää ottaa sekin, että Aron Twitter- ja Facebook-tileillä on yli 36 000 tilaajaa, suurempi levikki kuin Huvudstadsbladetilla. Aron oma vastuullisuus asioidensa julkistajana korostuu. Lehtihaastattelujen ja konferenssiesiintymisen jälkeen ei riitä mantra ”olen yksityishenkilö”.

Jussi Parviainen on saanut kokea julkisuutta kauemmin kuin Aro ja Jantunen, vaikka Jantunen uskotteli Parviaisen tahtovan vasta päästä Aron avulla julkisuuteen. Kokemuksensa perusteella Parviainen ymmärsi ihmetellä Aron ja Jantusen avoimuutta julkisuudelle. Kun minä kirjoittelen päivityksiä, että juoksen 3000 m muutaman sekunnin päähän ikäluokkani maailmanennätyksestä juoksumatolla, niin sen jälkeen minä en voi kiukkuilla, jos näiden päivityksen johdosta muut ihmiset kirjoittelevat epäileväisesti.

Bonnier-palkintoa juhlittiin jokaisessa mediassa. Yleisradio ja Journalisti uutisoi näistä oikeudenkäynnistä Aron nimen avulla, koska häntä pidetään julkisuuden henkilönä. Ilta- Sanomat lausui myös Jantusen nimen.

Jantunen riemuitsi äskettäin Twitter-tilinsä suuruudesta: hän jakaa näkemyksiään yli 10 000 tilinsa tilaajalle, vastaa Österbotten Tidningin tai Kymen Sanomien levikkiä. Jantusen kustantaja kertoi Jantusen suuresta julkisuudesta erityisesti kirjan julkistamisen aikana. Minä olen pitänyt heitä julkisuuden henkilönä huomattavasti suuremmasta syystä ja paremmilla perusteilla, kuin Jantunen tai Aro voivat pitää minua julkisuuden henkilönä.

Todistaja Noora Al-Ani määritteli Saara Jantusen kirjoituksen, ”niin kuin kaikki poliittiset teokset herättää kritiikkiä”. Hän puhui todella merkittävästä mediahuomiosta. Al-Ani totesi lähettämäni sähköpostin kaksi puolta, joista ensimmäinen oli täysin positiivinen, että tullaan, mutta emme aiheuta häiriötä. Toinen puoli oli sitten Al-Anin tai muiden ihmisten kehittämä fobia, joka oli siis tuo kummitus tai haamu, ilman yhteyttä todellisuuteen. Todistaja Ari Lahtela kuvaili Jantusen tunnettavuutta sanoilla, että hänellä ”oli moneen suuntaan vientiä”.

Käräjäoikeuden aikana saimme korjauksia väitteisiin, joiden mukaan Jantusen kirjan arvostelu oli hänen viranhoidon kyseenalaistamista, sillä Jantunen itse kertoi Infosodan syntyneen kirjailijana, ei virkatehtävänä. Samoin hän esiintyi Kirjamessuilla kirjailijana, ei viranhoidossa. Samoin Yleisradiossa Perjantai TV1-ohjelmassa Jantunen esiintyi kirjailijana.

Jantuselle tuotti suuresti vaikeuksia muistaa, mitä hän olisi lausunut 28.1.2015 Ylen TV1-ohjelmassa kokemastaan häiriköinnistä, mikä huonomuistisuus herättää minussa epäluulon hänen uskottavuuttaan kohtaan ylipäätänsä, kun hän väittää kärsimyksen olevan minun aiheuttamaani: Jantunen oli lausunut televisiossa itsestään, ”minusta on levitetty myös perättömiä julkisesti blogeihin, Twitteriin, Facebookiin”.

Jantunen myönsi, että Verkkouutisten kommenttia 14.12.2014 ja Porthanian tapausta 5.5.2015 hän ei kokenut minun harjoittamaksi vainoksi. Niin tuomioistuimen tulisi myös päättää tuomiossaan, jos kerran itse Jantunenkaan ei kokenut niitä vainoksi.

Ylipäätänsä konferensseissa lähestyminen eteisessä poislähtiessä ei ole epätyypillistä. Jostain syystä Jantunen kehitti kuitenkin tuomion hyvälle käytökselleni vasta jälkikäteen, että se olisi ”limainen”. Rikoslaki ei tunne tuomiota ”limaisen kohteliaalle” käytökselle.

Jantunen myönsi myös, että hänen Twitter-tilinsä julkinen käyttö ”ei häiritse” häntä. Ongelmaksi muodostui Jantusen kyvyttömyys tunnistaa ironiaa ”köyhän ukkoparan teettämästä stressitestistä” 10 kuukautta tapahtuman jälkeen vivahteikkaassa kirja- arvostelussa.

Jantunen oli myös aivan ehdoton kaikkia tuttuja rakennusmiehiänikin vastaan ja väitti, että perunakellaria ei voisi purkaa kirveellä. Tutkimuksissa puhutaan symbolisen rekisterin kyvystä ja heikommasta kyvystä tunnistaa kirjallista tyyliä ja herkkyyksiä. Siinä näyttäisi olevan ongelmia.

Jantunen ei ollut kertonut mitenkään julkisuuteen, että hän menisi Janne Riiheläisen kirjanjulkistamiseen Porthanialle, jonne sain kirjankustantajan kutsun. Mitään häiriöviestiä, joista Jantunen oli joutunut kärsimään, en ollut koskaan lähettänyt tai soittanut. Jantunen ei selkeästi osannut lausua vastauksia siihen, että hänet kelpuutettiin kuitenkin luennoimaan NATOn osaamiskeskukseen. Sen suurempaa suhdetta en ole koskaan väittänyt.

Kaiken saamani tiedon perusteella Jantunen ei ollut niin ahdistunut kuin täällä käräjillä hän esittää: Radio Rock -lähetyksessä Jantunen ilmoitti, että paskat nakkaa; omassa kirjassaan sivulla 254–255 Jantunen ylistää kyvykkyyttään vastustaa henkisiä paineita. Tämä oli se tietämys, jonka itse muodostin Jantusesta, vaikka toki pidin erikoisena hänen mustavalkoista ihmiskuvaansa.

Epäasiallisia rikollisryhmäväitteitä olen joutunut lukemaan loppulausunnosta alkaen ja niitä on toistettu käräjilläkin, mutta todistaja Ari Lahtela kertoi KRP:n hyvien tietojen valossa, että ei muista nähneensä Molaria missään järjestäytyneen rikollisryhmän yhteyksissä. Mielestäni tulisi pysyä siinä, mitä KRP on todennut rikollisryhmistä: Molari ei kuulu sellaisiin.

Vaikka koskaan Lahtela ei ollut tavannut minua oikeassa elämässä, ensimmäisestä kirjallisesta löydöstään hän osasi kertoa, että Molari elätti silloin perheensä tekemällä kokoaikaisesti kahta työtä: päivisin pappina ja öisin bensa-asemalla. Lahtela ei tuonut myöskään esiin tietoa, että minulla olisi ollut mitään Ilja Janitskinin -tuntemusta vuonna 2014 tai 2015.

Vuonna 2014–2015 en lähettänyt Twitterissä myöskään yhtään Bäckman -viestiä tai -linkkiä, ensimmäinen oli vasta 24.5.2016. Janitskin ei ollut Facebookissa ja Twitterissä minun kaveripiirissäni vuosina 2014–2015. Kronströmin tarjoama todiste syksyltä 2014 on sähköpostiketju Johan Bäckmanin asiassa, jossa minut on liitetty noin kymmenen ihmisen sähköpostituslistalle. Olen ketjussa täysin passiivinen.

Korvauksettomuusolettamus

Viestintäoikeuden professori, OT Päivi Korpisaari (entinen Tillikka) teoksessaan Journalistin sananvapaus (2008) ja viestintäoikeuden dosentti Riku Neuvonen teoksessaan Viestintä- ja informaatio-oikeuden perusteet (2013) kirjoittavat journalismin paikkaopista: yleisötilaisuuksia seuraavasta ja omasta toiminnasta johtuvasta kaventuneesta yksityisyyden suojasta. Tästä on kyse: onko paikkaoppi vielä voimassa?

Vahingonkorvauslain esitöiden (HE 167/2003) mukaan lähtökohtana on ”korvauksettomuusolettamus”. Tämä on myös minun vaatimukseni täällä oikeudenkäynnissä: ehdottomasti ei ole mitään perustetta millekään euromääräiselle korvaukselle.

(Finlex: HE 167/2003, Henkilövahinkojen korvaaminen: Korvattavat henkilövahingot)

”Kaikki negatiiviset tuntemukset eivät kuulu kärsimyskorvauksen piiriin”, kuten lainlaatija lausuu. Aro ja Jantunen ovat kokeneet negatiivisia tuntemuksia, mutta ei mitään enempää. Mitään näyttöä ei ole osoitettu todellisista seurauksistaa sillä tavalla, että asia olisi luotettavasti arvioitavissa objektiivisin perustein.

Jokaisen tulee sietää normaalit elämään liittyvät tunteet. Tällöin voidaan puhua yleisestä sietokyvystä.

Vahingonkorvausta ei lasketa mielipahasta ja kärsimyksistä, jotka syntyvät mielipidekritiikistä.

Vahingonkorvauksellinen välttämätön syy-yhteys syntyisi vain, jos teko on ehdoton edellytys seuraukselle: Kontrafaktuaalinen ehtolause, conditio sine quo non- postulaatti.

Velvoiteoikeuden professori Juha Pöyhönen: ”Korvausmallit vahingonkorvausoikeudessa” (1999, s.193)

Conditio sine quo non puuttuu.

Mitään tälläistä välttämätöntä syy-yhteyttä ei ole osoitettu.
Pelkkä väite kummituksesta ei ole välttämätön syy-yhteys.

Niin kuin alkupuheenvuorossa muistutin, niin Siviilioikeuden professori Mika Hemmon kirja Vahingonkorvausoikeus (2005) s. 114–115, hovioikeusneuvos Vilja Hahton Tuottamus vahingonkorvauksessa (2008) s. 42, Velvoiteoikeuden professori Juha Karhun ja kuluttajariitalautakunnan pj. Pauli Ståhlbergin Suomen vahingonkorvausoikeus (2013) s. 11 määrittävät, että kontrafaktuaalisesta ehtolauseesta, conditio sine quo non -postulaatista seuraa:

(1) Vahingonaiheuttajalla tulisi olla positiivinen kontrollimahdollisuus. Minulta puuttuu positiivinen kontrollimahdollisuus. Niin syy-yhteyden riittävyyttä on huikean vaikea esittää.

(2) Kärsimyksestä aiheutuva korvaus edellyttäisi Vahl 5:6 §:n mukaan rangaistavaksi säädettyä tekoa.

Tämä ensimmäinen kohta on nyt erityisen merkittävä: millainen positiivinen kontrollimahdollisuus minulla olisi ollut väitetyille kärsimyksille, joita on kenties syntynyt ylireaktiivisesta tunnepurkauksesta sen jälkeen, kun Jantusen tai Aron disinformaatioon on kriittisesti suhtauduttu ja heidän taustojaan on pohdiskeltu epäilevästi.

Sananvapauden käytön, itsensä puolustamisen kansalaisyhteiskunnassa sekä oikeusvaltioon kuuluvan perustuslaillisen liikkumisvapauden käytön lopettaminen ei voi olla tämä ”positiivinen kontrollimahdollisuus”.

Kunnianloukkauksen keskeisimpänä tekijänä on olosuhdetahallisuus: siis olenko minä muka pitänyt varsin todennäköisenä, että minulla ei olisi edes väitteiden tueksi riittävän vahvaa näyttöä. Minä olen pyrkinyt ja uskonut rehelliseen informaatioon.

Jos epätarkkuuksia on jossain esiintynyt, olen korjannut ne, jos minuun on otettu yhteyttä. Karin Creutz kertoi tapauksesta, jossa korjasin hänen hyväkseen vuosikymmenen kokemuksestani ja tietämyksestäni huolimatta Ilja Janitskinin allekirjoittamaa juttua, koska Karin Creutz koki paremmaksi muuttaa juttua. Olen valmis luopumaan ehdottomuudesta lähimmäisen hyväksi, vaikka mielestäni lähimmäiseni ei olisi tehnyt täydellistä tulkintaa tilanteesta. Emmekä me ole vihanneet toisiamme tämän jälkeen. Creutz on elänyt ilman kummitusta.

Aro ja Jantunen eivät ole koskaan olleet yhteydessä minuun, vaan vasta rikosesitutkinnassa saan kuulla erittelemättömiä väitteitä, joiden mukaan joku juttu on paha, mutta edes täällä käräjillä ei ole yksilöity selvästi, mikä on pahaa ja väärää.

Pidän normaalina menettelynä sitä, että kirjoittajalta pyydetään korjausta, jotta kaikki käräjäkiertueet vältetään. Arosta ja Jantusesta saatavan tiedon mukaan heillä on jopa kansioita ihmisten kirjoituksista – kyse ei voi olla niin paljon halusta korjata asioita tavanomaisesti, vaan käräjöinnin mahdollistaminen ja sen avulla elinkeinon mahdollistaminen.

(Finlex: HE19/2013, Yksityisyyden, rauhan ja kunnian loukkaamisesta)

Viestintäoikeuden professori Päivi Korpisaari: Journalistin sananvapaus (2008):

”Henkilö on itse kaventanut yksityiselämän piirin omien toimiensa johdosta, kun tuo jatkuvasti yksityisasioitaan julkisuuteen.” (s. 152–153)

”Julkisella paikalla toimiessa ei voi vaatia yhtäläista yksityisyyttä kuin suljetuissa tiloissa” → pitää varautua jo ennakolta mediajulkisuuteen. (s. 171–172)

Viestintäoikeuden dosentti Riku Neuvonen: Viestintä- ja informaatio-oikeuden perusteet (2013):

”Jakamalla tietoja yksityiselämästään joutuu varautumaan myös siihen, että yksityiselämää käsitellään muutenkin kuin henkilön itsensä haluamalla tavalla.” (s. 231)

”Paikkaopin mukaisesti julkinen yleisötilaisuus kaventaa yksityisyyden suojaa.” (s. 226)

Tämä yleisötilaisuuden seikka pitää ottaa viestintäoikeudellisesti vakavasti, kun arvioidaan pääasiallisesti Jantuseen ja Aroon liittyvien esitysten johdosta syntyneitä kirjoituksia, jotka liki kaikki liittyvät heidän julkisiin esityksiinsä, muutama julkisen kirjoituksen arviointia.

Riku Neuvonen: Uudistettu yksityiselämän ja kunnian suoja (2015) s. 877

”Positiivisuutta odottavaan julkisuuteen heittäytyminen tarkoittaa riskiä siitä, että samaan aihepiiriin liittyvät negatiiviset asiast voivat myös tulla ilmi ilman henkilön itsensä suostumusta.”

Muutama kohta Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimesta 16.11.2004:

  1. Onko uutisointi yleisesti kiinnostavaa tai yhteiskunnallisesti merkittävää keskustelua ja onko uutisoinnin kohteena tunnettu henkilö? (On.)
  2. Tapahtuuko uutisoinnin kohteena oleva tapahtuma julkisella paikalla? (Tapahtuu.)
  3. Onko uutisoinnin kohde aikaisemmin esiintynyt julkisuudessa paljastaen yksityiselämästään tietoja? (On.)

Vahingon määrä

Kronström ja Koskenniemi ovat päämiestensä hyväksi esittäneet väitteitä, joiden mukaan Henkilövahinkotoimikunnan ja suomalaisen oikeuskäytännön taulukot ja käytännöt olisivat täysin riittämättömät tässä tapauksessa. Itse kiistän tuollaisen liioittelun, jota he ovat läpeensä harjoittaneet käräjillä.

Minä pysyn siinä, mitä Henkilövahinkotoimikunta (s. 96), Hallituksen esitys perustuslakien perusoikeussäännösten muuttamiseksi HE 309/1993 vp (s. 57) ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu vuodelta 1995 toteavat vahingonkorvauskanteeseen liittyvästä sananvapauden rajoittamiseksi. S. 95-98:

Vahingonkorvausvelvollisuus ei saa muodostua perustuslain 12 § 1 momentissa kuvatun sananvapauden perusteettomaksi rangaistukseksi”.

Tästä on valitettavasti täällä kyse: minun luonnollisen sananvapauden ja liikkumisvapauden rajoittamisesta mielettömien korvausvaatimusten avulla luodaan pelote, joka lamaannuttaa Suomessa kansalaisyhteiskunnan. Häikäilemättömyyttä ja epäuskottavuutta osoittaa sekin, että Aro moittii minut syylliseksi hänen muuttoonsa pois Suomesta, mutta hän esitti muuttokuluista sata prosenttia Ilja Janitskinin ja Johan Bäckmanin maksettavaksi aiemmissa oikeudenkäynneissä. Eihän se näin saa mennä.

Aron ja Jantusen vaatimuksiin on upotettu sellaisia asioita, joita sinne ei saisi kuulua. Henkilövahinkotoimikunta s. 97-98 ohjeisti, että kunnian julkisesta loukkaamisesta aiheutuvaa urakehityksen mahdollista vaikeutumista ei pidä sisällyttää kärsimyksestä määrättävään korvaukseen hyvityksenä.

Toimeentulosta ei ole saatu mitään luotettavaa selvitystä, vaan kaikki saatu aineisto viittaa aivan päinvastaiseen elämänlaatuu, kuin nyt Aro ja Jantunen esittävät vaatimuksissaan. Yli 300 konferenssin aktiviteetti kertoo erinomaisesta työkyvystä – ja ansiotuloista, joista Aro ei ole antanut mitään selvitystä.

Anna-lehden haastattelussa sivulla 39 Aro kertoi uskottavuutensa ja vahvuutensa vain parantuneen, mitään oikeaa haittaa ei ollut tapahtunut. Sisarensa Pipsa Aron Twitter-viesti menestyksestä oli aivan samansisältöinen, mutta Jessikka Aro ei enää voinut määritellä selkeästi ja uskottavasti, mitä hän ilmaisi tykkäämisellään.

Terveys

Lopuksi lausun terveyteen liittyvistä dokumenteista vain samalla yleisellä tasolla kuin syyttäjä Hämäläinenkin, jotta ovia ei tarvitse sulkea. Oikeus tietää tarkemmat keskustelut, joita käytiin asian johdosta.

Harri Isokoski kirjoitti asiantuntija-artikkelissaan Henkilövahinkojen lääketieteelliset syy- yhteyskysymykset juridisesta näkökulmasta (2017) Vakuutuslautakunnan esittelijänä, että lääketieteellisen syy-yhteyden käsitteeseen kuuluu epävarmuustekijöiden ja kysymysten arviointi Hillin arviointiperusteiden mukaisesti.

Totean tässä yleisesti, että mitään lääketieteellisesti pätevää välttämättömyyden syy-yhteyden käsitettä ei ole osoitettu, tarjottu aineisto on ollut hyvin heikkolaatuista, kuten tuli hyvin ilmi sekä papereiden sisällöstä että kuultavan henkilön osaamisesta.

Terapeutti Teräväinen ei ollut lukenut sanatarkasti mitään kirjoitustani, vaan oli yleisellä tasolla saanut kuunnella Aron kertomuksia asioista, Teräväiselle oli tärkeämpää kuunnella totena tätä kertomusta. Tärkeintä terapiassa on kuunnella totena asiakkaan kertomusta. Valvirasta miehen nimi löytyy, mutta Kelan hyväksymä terapeutti hän ei ilmeisesti ole. Joka tapauksessa Teräväisellä oli riittämätön tietämys monista lääketieteen peruskäsitteistäkin, eikä hänen paperinsa noudattanut annettua ohjeistusta rikosoikeudenkäyntiä varten.

Pappisseminaarissakin sai enemmän tietämystä lapsuudessa koettujen asioiden merkityksestä koko elämänkaaren suhteen. Näitä Aro oli äskettäin esitellyt naistenlehden haastattelussa. Kuten kävi ilmi, niin turha oli kysellä esimerkiksi entsyymin alfa-amalyysitasosta stressin biomarkkerina tai vastaavia kysymyksiä hänen puutteellisen tietämyksensä johdosta.

Tulkitsin terapeutin poliittisesti epäluuloisesti Venäjään suhtautuvaksi aktivistiksi. Keskusteluissa kävi ilmi, että Arolle tyypillisen luonteenpiirteen pitempää henkilöhistoriallista kuvaa ei määritelty juurikaan, vaikka tämä olisi itse ydinongelma. Substanssi puuttui.

Lääkärintodistus, Aron todiste 1: kokemuksia, jotka eivät liity mitenkään toimintaani. Aron todiste 2 kertoo kevään 2018 kokemuksista, nimeämättä ketään tekijää, mutta Molari ei tuolloin edes kirjoittanut yhtään Aro-kirjoitusta.

Jantusen lääkärintodistus 1 oli myös epämääräinen ja kertoi monista ilmiöistä, joilla ei ollut liittymäkohtaa Molarin elämään. Konkreettiset kuvaukset väitetyistä minun teoistani puuttuivat eikä noista kuvauksista mikään ollut minun tekoa.

Aron ja Jantusen tapauksessa ei ole muodostunut yhtään oikeasti välttämätöntä hoito- ja vahinkokulua. Jos ongelmia on ollut, ne on ollut hoidettavissa kunnallisen terveydenhoidon kautta. Myös muuttokulut on fabrikoitu oikeudenkäyntiä varten, mutta ne eivät ole mitenkään välttämättömässä syy-seuraus-suhteessa reaaliseen toimintaani.

On huomattava, että alkuaan Jantunen esitti nimeämänsä todisteen avulla väitteen, että Molarin kevään 2016 kirjoitus Kansallisteatterista olisi paljastanut hänen asuinpaikkansa. Kun Molarin vastatodisteet toivat ilmi Jantusen itsensä tuoneen esille asuinpaikkansa, niin Jantusen asianajajat hylkäsivät vanhan selityksen ja alkoivat sepitellä uutta teoriaa ylipäätänsä Helsingissä asumisen ahdistavuudesta vainorikollisen takia.

Ilman muuta pidän selvänä, että syyllisyyttä mihinkään rikokseen ja siitä seuraavaan rangaistukseen ei ole näytetty toteen. Syytöntä ei pidä rangaista.

Vielä lausun sakkorangaistusvaatimukseen liittyen, mutta tuomari tietää paremmin, mitä tapahtuu, jos sakkoja ei ikinä maksa. Ne kai menevät ulosottomiehen kautta ns. muuntokäräjille.

Tämän johdosta viittaan siihenkin, mitä lausuin kirjallisessa vastineessa käräjäoikeudelle: Rikoslain 6 luvun 7 §:ssä on säädetty, että rangaistusta lieventävänä seikkana otettava huomioon myös 1) tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuva muu seuraus, 2) tekijän korkea ikä, heikko terveydentila tai muut henkilökohtaiset olot jne.

Minulle kahden alaikäisen lapsen tähden on parempi vaikka pitempi ehdonalainen vankeus kuin sakkorangaistus, joka maksukyvyttömyyden johdosta johtaisi muuntokäräjille.


OIKAISU 26.9.2020 klo 22:13: Aki Sadinmaa > Kai Sadinmaa
OIKAISU 26.9.2020 klo 22:13: CIA:n akatemia > FBI:n akatemia

Myös Reformi-studion LIVE-feed seurasi Molarin loppupuhetta:

Kuva: stux (CC0) via Pixabay (CC0), YLE, Maria Mitrunen(?)
Kuvanmuokkaus: Johanna L
*[Tekijänoikeuslaki 25 § (24.3.1995/446) Julkistetun tai luovutetun taideteoksen käyttäminen (22.5.2015/607) Julkistetuista taideteoksista saa ottaa tekstiin liittyviä kuvia: 1) arvostelevaan tai tieteelliseen esitykseen; sekä 2) sanomalehteen tai aikakauskirjaan selostettaessa päiväntapahtumaa, edellyttäen ettei teosta ole valmistettu sanomalehdessä tai aikakauskirjassa toisinnettavaksi.]

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s