Vallanmediaa vieläkin vastapalloon

AvoinMedia uudelleenjulkaisee toimituksen nykyisen kokoonpanon YHTEISTYÖNÄ vuonna 2017 Vastavalkea-lehteen kirjoittaman puheenvuoron. Tuolloin – puolin ja toisin – vedeltyjä rintamalinjoja seuraillaan pitkälti edelleen infosodan kontekstissa.
AM painottaa rohkean sananvapaus-taistelun lisäksi myös yhteistyökykyisempien ja vilpittömämpien vallan(median) tahojen toiminnan kohteliasta korjaamista ja täydentämistä ”tiedon joen” sivummalla virtaavien pyörteiden rauhaisessa vapaudessa.

Riikka Söyring &
Johanna Lehtonen

Vapaamedia on tunnistanut massamedian uutisoinnissa aukkoja ja alueita – sekä maantieteellisiä, aihepiirillisiä että näkökulmallisia – joita se pyrkii omalla uutisoinnillaan paikkaamaan. Vapaamediasta on tullut mediakennelin vahtikoira.

Valtiovallanmedian palkkalistoilla faktoja tarkistelevan Valheenpaljastajan, Johanna Vehkoon, valeuutisten tunnistamista käsittelevä artikkeli yrittää kertoa lukijalle jotain, mutta mitä? Että oikeita uutisia – oikeaa journalismia – voivat tuottaa vain mielipideammattilaiset?

Kansalaisjournalismin, sosiaalisen median ja blogien kasvava vaikutusvalta osoittaa suuren osan perinteisestä päivittäisjournalismista olevan korvattavissa. Eikö massamedialla olekaan erityistä osaamista sisällöntuottamisessa? Miksi massamedia moittii vapaamediaa tiedon hakemisesta ja julkaisemisesta, sillä onhan sekin valheenpaljastamista? Astuvatko vapaamedian sisällöntuottajat massamedian toimittajien leivän päälle viemällä asiakkaat?

Elämöintiä juoksuhaudoissa

Vuoden 2016 aikana juopa läntisen maailman mediakentän ylhäältä-alas-viestintään profiloituneen perinteisen massaviestinnän ja dynaamisemman, someajan synnyttämän horisontaalisesti liikkuvan, moniulotteisen median välillä syveni syvenemistään.

Yhdysvaltain presidentinvaalien myötä tilanne kärjistyi nykyiseen pisteeseensä: suurten mediakeskittymien palveluksessa olevat totuudellisuuttaan uhkuvat tähtitoimittajat ryhtyivät avoimeen sotaan massamedian kerronnasta poikkeavia näkökulmia esittäviä tahoja vastaan. Internetin myötä mielipiteiden ohjailun monopoli on alkanut tuntea olonsa uhatuksi.

Sota oikeudesta uutisoida kuumentui lisää, kun ”oikeat” sisällöntuottajat tunkivat vuoden 2016 lopussa eetteriin ”väärien” sisällöntuottajien listan, jonka hutera tutkimuksellinen alkuperä hävitettiin Washington Postin arvovallan alle. Listan julkaisu oli tavallaan palvelus vapaamedioille, jotka vastasivat haasteeseen entistä huolellisemmin kirjoitetuilla artikkeleilla, joissa oli mukana tarkat lähdeviitetiedot. Itsenäisten toimitusten rutiineihin pesiytyi liki vainoharhainen tarve tietojen tarkistamiseen – ilmiö, jonka näkisi mielellään myös massamedian puolella.

”Feikkimediasta” rakennetaan uutta Putinia suurella volyymilla: Kun tähän asti lännen tutkivat journalistit ovat pääsääntöisesti syyttäneet epäonnistumisistaan mielipiteen ohjailussa julman nerokkaasti kieroilevaa Venäjän johtajaa, he ovat nyt siirtyneet ilmeettömästä diktaattorista metatasolle. Kuten Vehkoo kirjoittaa, ”[v]aleuutista voi nykyään huutaa aina, kun on eri mieltä jostakin”. Ja juuri niin massamedia on tehnytkin.

Vaihtoehto faktalle = vale

Valheenpaljastaja määrittelee valeuutisen olevan ”harhautustarkoituksessa tehty teksti (tai vaikkapa video), joka matkii ulkoisesti journalismia, mutta ei ole sitä. Valeuutinen on olennaisilta osiltaan sepitettä. Se voi sekoittaa tosiasioita fiktioonsa, mutta se ei pohjimmiltaan välitä tosiasioista.” Tällä määrittelyllä esimerkiksi BBC:n tarkoitushakuinen uutiskuvakierrätys on valeuutisointia harhaanjohtamistarkoituksessa.

Vehkoo valistaa – ilman lähdetietoa – että valeuutisen tekijän motiivit ovat ”yleensä raha, joskus huijaamisesta saatava tyydytys ja toisinaan myös poliittiset pyrkimykset”.

Kenties ”varma tieto” motiiveista perustuu tietoon isojen toimitusten motiiveista niiden julkaistessa valeuutisia? Emme saa tietää, sitä ei kerrota.

Vehkoo ei tunnu huomaavan, että ”perinteistä mediaa” – ja Vehkoota itseään – liikuttavat samat motiivit, joista vapaamediaa moititaan. Massamedian liksasankojournalistit ovat palkollisia, toimeentulossaan riippuvaisia pestistään toimituksessa ja siten yleisön kiinnostuksesta. Vehkoo ei saisi myytyä koulutuspalveluitaan valeuutisten tunnistamiseksi, ellei hän saisi potentiaalisia asiakkaitaan vakuuttuneeksi siitä, että netti on pullollaan valeuutisia, jotka vain hän ja hänen kollegansa voivat paljastaa.

”Huijaamisesta saatava tyydytys” on piirre, jonka voi liittää vain ihmiseen yksilönä, riippumatta kenelle tai mitä varten hän työskentelee. Suomalaisen vallanmedian asennetta ja tapaa käsitellä Venäjää ja sen hallintoa on ollut vuosia mahdotonta selittää ilman halua ”poliittisiin pyrkimyksiin”.

Hurjaa kyllä, suomalaisen vallanmedian poliittisena pyrkimyksenä on vaikuttanut olevan sodan oikeuttaminen. Kansanedustaja Erkki Tuomioja älähti sotaa lietsovan Venäjä-uutisoinnin vaikutuksesta yleisöön. Tuomioja huomautti, että ”samalla lailla kuin vihapuheesta on lyhyt askel vihatekoihin, sotaretoriikasta on lyhyempi matka sotatoimiin”.

Aamulehden etusivun artikkelissa 24.11.2016 yritettiin häivyttää semanttisella kikkailulla ”liian pitkä palkki”. Kyselyn kaksi ylintä vastausta (yhteensä 68%) ovat tarkemmin luettuna yksi ja sama vastaus: ”En usko Suomeen hyökättävän”. Sen sijaan, että AL olisi tyytynyt siihen, että suomalaiset ovat järkevää kansaa, se päätti vääntää uhkaavan pääotsikon vaikka väkisin: juttua kaupattiin kuvalla uhkaavan näköisistä sotilaista ja otsikolla ”Neljännes suomalaisista uskoo maamme joutuvan sotaan”.

Vertaa:
Uskon Suomeen hyökättävän seuraavan 10 vuoden aikana – 9%
En usko Suomeen hyökättävän seuraavan 10 vuoden aikana – 82%.

Perusteluita tai lähteitä esittämättä faktantarkistuksen asiantuntija Vehkoo argumentoi: ”Tyypillistä on myös väittää perinteisen median virheellisiksi osoittautuneita juttuja valeuutisiksi. Tällä logiikalla jokainen juttu, jonka perässä on oikaisu, olisi valeuutinen. Oikaisu on ennemminkin näyttö siitä, että media on sitoutunut korjaamaan virheensä. Se kasvattaa luottamusta.” 

Harhaan johtaminen ja valehteleminen eivät toki ole synonyymeja, mutta kumpainenkaan ei liene journalismissa suotavaa? Vehkoo luo lukijalleen surutta mielikuvan, ettei ”perinteinen media” ole julkaissut tai julkaise virheellisiä juttuja, joita ei korjattaisi, vaikka hänen täytyy tietää, ettei tämä pidä paikkaansa.

Esimerkkinä vaikkapa massamedian sitkeästi tarjoilema uutinen siitä, että Yhdysvaltain presidentti Donald Trump aloittaisi muurin rakentamisen Yhdysvaltain ja Meksikon väliselle rajalle. Massamedian kerronnan ulkopuolisessa elämässä asiat ovat toisin: muurin rakentamisen aloitti demari Bill Clinton vuonna 1993, sitä laajensi George Bush (rep) vuonna 2006 ja jatkoi Barack Obama (dem).

Kenties kyse on vaihtoehtoisista faktoista, jotka eivät vaadi oikaisua?

Eettisesti toimitetut valeuutiset

Vehkoo toteaa: ”Jos me toimittajat emme tee valeuutisen ja journalismin eroa tarpeeksi selväksi, ei sitä tee kukaan muukaan. Valeuutisen käsitteen hämärtämisestä hyötyvät vain valeuutisten tekijät – ja populistit, joille on etua yleisen sekaannuksen aiheuttamisesta ja siitä, ettei yhteiskunnallista keskustelua voi käydä kaikkien ymmärtämillä termeillä.”

Vehkoon oma tekstittely ei selvennä eroa valeuutisen ja journalismin välillä – lukuun ottamatta ”me ja ne” -jakoa. Jakolinjan Valheenpaljastaja vetää kaupallisten mediatalojen stipendien ehdoilla koulutettujen toimittajien sekä pitkälti palkatta työskentelevien, virallisen totuuden kyseenalaistavien vapaamedian puurtajien välille.

Vehkoon kirjoituksesta jää se käsitys, että massamedian julkaisemat valeuutiset ovat jotenkin hyväksyttäviä, että niillä ei olisi poliittista tarkoitusta ja että niillä ei tavoiteltaisi taloudellista hyötyä. ”…demokraattisissa maissa ammattijournalistit ovat tyypillisesti sitoutuneita ammattietiikkaan, jonka mukaan uutisten on perustuttava faktoihin”, Vehkoo valistaa lukijaa. Väite on todellinen kivenkovan logiikan riemuvoitto.

Vapaamedia on osoittanut massamedian tekevän ja julkaisevan valeuutisia. Vehkoo itsekin myöntää massamedian lipsuvan hetkittäin totuudesta klikkien hyväksi (ks. alla) – vaikka demokraattisissa maissa ollaan sitoutuneita ammattietiikkaan. Millainen ammattietiikka sallii tai jopa edellyttää valeuutisten tuottamista länsimaisissa demokratioissa?

Toisaalla tekstissä, jonkinlaisena selityksenä ja ristiriidassa edellä kertomansa kanssa Vehkoo myöntää, että ”ammattimedia osaa tietenkin mokata monin tavoin. Se voi tehdä työnsä huolimattomasti, kiireellä ja huonosti. Se tekee virheitä, ja silloin sen kuuluu myös oikaista ne. Se kärsii usein vauhtisokeudesta ja siitä, että joskus tarinat tuntuvat liian hyviltä tarkistettaviksi. Paljon parjatuilla klikinmetsästysuutisilla on sama taloudellinen kannustin kuin valeuutisilla: mitä enemmän jakoja ja klikkauksia, sitä enemmän rahaa mainoksista.”

Tarkoittaako Vehkoo ehkä, että koska massamedia haluaa myydä, massamedia saa ”kertoa tarinoita, jotka tuntuvat liian hyviltä tarkistettaviksi”? Tai että massamedia saa kiireeseen vedoten olla huolimaton, olla tarkistamatta faktoja – ja että tämä pitäisi hyväksyä, koska näin toimii myyntituottoa puskeva, vauhtisokeudesta kärsivä eettisesti sitoutunut ammattilainen?

Kukaan ei tiedä – paitsi joku

Tekstisoseessaan Valheenpaljastaja-Vehkoo arvioi, ettei kukaan tiedä vastausta siihen, miten suuri merkitys sosiaalisessa mediassa levinneillä ”valeuutisilla” oli vuoden 2016 Yhdysvaltain presidentinvaalien tulokseen.

Tutkijat Hunt Allcott ja Matthew Gentzkow arvioivat tammikuussa 2017 julkaistussa tutkimuksessaan ”Social Media and Fake News in the 2016 election” vain 14 prosentin amerikkalaisista nimenneen sosiaalisen median tärkeimmäksi tietolähteekseen. Heidän mukaansa Donald Trumpia suosivia valeuutisia jaettiin 30 miljoonaa kertaa, kun taas Hillary Clintonia suosivia valeuutisia jaettiin 8 miljoonaa kertaa.

Demokraattien esivaalien aikaan keväällä 2016 USA:n vallanmedia teki selväksi, kuka heidän kuningattarensa on. (Kuvakaappaus 2.5.2016 CBS Newsin sivuilta)

Konservatiivien vuodesta 1987 toiminut mediatutkimuskeskus Media Research Centerin mukaan 69 % vaaliuutisointia koskevaan kyselyyn vastanneista ei uskonut vallanmedian uutisten olevan rehellisiä ja totuudenmukaisia. 78 % vastanneista ei pitänyt uutisointia tasapuolisena. 59 % katsoi vallanmedian suosineen Clintonia ja 21 % Trumpia. Vastanneista 97 % sanoi, ettei median uutisoinnilla ollut vaikutusta heidän äänestyspäätöksiinsä.

Mediatutkimuskeskuksen johtaja Brent Bozell toteaakin, etteivät median käyttäjät uskoneet massamedian epäuskottavia vakuutteluja poliittisesta neutraaliudestaan.

Mediatutkimuskeskuksen saamien tulosten perusteella median kuluttajat tulkitsivat vallanmedian vaaliraportoinnin valeuutisten tuottamiseksi. He tiedostivat, että valeuutinen on olennaisilta osiltaan sepitettä. Se voi sekoittaa tosiasioita fiktioonsa, mutta se ei pohjimmiltaan välitä tosiasioista. Valeuutisen tekijän motiivina on yleensä raha, joskus huijaamisesta saatava tyydytys ja toisinaan myös poliittiset pyrkimykset.

Olemme täten ainakin kahden tutkimuksen verran viisaampia vallanmedian uutisoinnin ja sosiaalisen median vaikutuksesta Yhdysvaltain presidentinvaaleissa vuonna 2016.

”Oikea journalismi on faktapohjaista. Sen tärkein tehtävä demokratiassa on tarjota kansalaisille luotettavaa informaatiota, jonka pohjalta he voivat tehdä perusteltuja päätöksiä vaaleissa. On osin ammattimedian syy, jos tämä ero ei ole ihmisille selvä.” Massamedian valeuutispaniikki näyttäisikin johtuvan siitä, että lukeva yleisö ei luota massamedian kykyyn ja haluun tarjota faktapohjaista luotettavaa informaatiota, vaan hakee tiedot muualta.

kansainvälisesti tarkasteltuna valtajournalismikaan ei ole vapaa valehtelusta ja ennakkoluulojen lietsomisesta: perinteinen, kriittinen ja puolueeton journalismi on hävinnyt. Sen tilalle on tullut kantaa ottava, puolensa valitseva journalismi, joka tarvittaessa syyllistyy valehteluun.

Journalismin tutkija Kari Koljonen isännöimällään Journalismin iltapäivä -luennolla (51:36–52:37)

Yliopistotutkijoiden ja mediatutkimuskeskuksen tulokset ovat samansuuntaisia kuin markkinointiviestintäyhtiö Edelmanin vuotuisen Luottamusbarometri-kyselyn tulokset. Vuoden 2017 luottamusbarometri kertoi, että vähiten luotettuja instituutioita ovat hallitukset ja media, ja että enemmistö luottaa itse tehtyihin hakuihin sekä vertaisverkostojen kautta saatuihin tietoihin. Edelmanin kyselyyn vastanneille media näyttäytyi poliittisena toimijana, joka ei täytä velvollisuuttaan puolueettomana raportoijana.

Mitään uutta ja radikaalia liksasankojournalistien ja vapaamedian välisessä kamppailussa ei ole. Tiedämme arkeologien ja historioitsijoiden työn tuloksena sekä aikalaislähteistä, että pilkkalauluja hallitsijoista ja valituslauluja yhteiskuntien kurjien kärsimyksestä on esitetty jo satoja ellei tuhansia vuosia.

Tunnemme satoja vuosia sitten levitettyjä poliittisia runoja, pamfletteja ja kiellettyjä mielipiteitä levittäviä lentolehtisiä, joilla pyrittiin vaikuttamaan asioiden tilaan. Tiedämme hallitsijoiden ja kirkon liittoutuneen ylläpitämään vallitsevaa valtarakennetta tukevaa narratiivia kaikin käytössään olevin keinoin.

Jokaisessa ajassa käydään oma kamppailunsa kuulluksi tulemisesta. Ja aivan kuten ajasta aikaan, niin nytkin, poljettujen kertomus kokemuksistaan ja tunnoistaan leviää vertaisverkostoissa – suusta suuhun ja kädestä käteen – ohittaen eliitin kerronnan asiain tilasta.

Jokaisella sukupolvella on ollut omat vapaamediansa.

Haaste Valheenpaljastajalle

Valheenpaljastaja-Vehkoo käsittelee mainoksensa mukaan faktaa ja fiktiota uutisissa ja sosiaalisessa mediassa joka toinen viikko. ”Valhe on edelleen käyttökelpoinen ja tarpeellinen sana. Sitä pitää käyttää silloin, kun väitteet eivät vastaa todellisuutta.”

Laitamme täten tässä Valheenpaljastaja Johanna Vehkoolle faktantarkistus- ja valheenpaljastuspyynnön: Oliko journalismi- ja mediatutkija Johanna Vehkoo oikeassa vuonna 2011 väittäessään Ajankohtaisen Kakkosen Erkkomedia vs. Verkkomedia -jaksossa, että Verkkomedia-niminen julkaisualusta ei käytä luotettavia lähdeviitteitä, ja että Verkkomedian vastuuvapauslauseke on jotain poikkeuksellista sekä epäeettistä?

Auttaaksemme Valheenpaljastajan työn alkuun kerromme jotain tarkistettavissa olevaa:

Ohjelman teon aikaan julkaistussa, kansalaisvalvonnan kiristämistä koskevassa Verkkomedianartikkelissa viitataan Euroopan neuvoston raporttiin, The Telegraph -lehteen ja Ylen uutiseen. Libyan sotaa käsittelevässä artikkelissa linkitetään YK:n tilastoihin, Reutersin uutiseen, Amnesty Internationalin raporttiin ja The Guardianin artikkeliin. Kolmannessa artikkelissa haastatellaan Maanpuolustuskorkeakoulun tutkijaa Juha-Antero Puistolaa. Neljännessä artikkelissa, tiedeuutisessa, viitataan BBC:n, Helsingin Sanomien ja Wikipedian artikkeleihin.

Kyseisessä Ami Assulinin toimittamassa ohjelmassa kiinnitettiin runsaasti huomiota myös Verkkomedianvastuuvapauslausekkeeseen. Siinä todettiin: ”Vaikka tekijät sanovat noudattavansa journalistin ohjeita, sivustolta löytyy myös teksti, jonka mukaan Verkkomedia ei vastaa sisällön mahdollisista virheistä.” Kuvassa näytettiin tällöin korostettuna Verkkomedian vastuuvapauslausekkeen teksti ”VERKKOMEDIAN sivuilla ja sen uutisvirrassa saattaa olla virheitä ja väärää informaatiota”.

Ohjelmassa haastateltu mediatutkija Johanna Vehkoo totesi seuraavaksi: ”Jos noudatetaan journalistin ohjeita, niin… niin ei voida sanoa näin, että vain pyritään julkaisemaan todenmukaisia uutisia, mutta saattaa olla virheitä ja väärää informaatiota, et kyllähä journalismi[n] pitää olla faktapohjaista, sehän on nyt ihan… ihan tota perusmääritelmässä”.

Verkkomedian vastuuvapauslauseke oli kokonaisuudessaan seuraavanlainen: ”Tiedot pyritään tuomaan esille mahdollisimman puolueettomasti ja vain todenmukaisia uutisia pyritään uutisoimaan. Siitä huolimatta VERKKOMEDIAN sivuilla ja sen uutisvirrassa saattaa olla virheitä ja väärää informaatiota. Lukijan on aina muistettava olla lähdekriittinen ja käytettävä omaa harkintaa lukiessaan julkisia uutisia. VERKKOMEDIA ei vastaa sisällössä olevista virheistä eikä sisällöstä aiheutuvista hyödyistä tai haitoista millään tasolla.”

Toisilla sisällöntuottajilla on aivan vastaavan kaltaisia vastuuvapauslausekkeita. Esimerkiksi Helsingin Sanomien verkkosivuilla luki tuolloin: ”Palvelu toimitetaan sitoumuksetta. Helsingin Sanomat vastaa Palvelun toimituksellisen sisällön lainmukaisuudesta ja pyrkii mahdollisimman korkeatasoiseen palveluun, mutta ei miltään osin takaa Palvelun tai sen osien oikeellisuutta tai toimintavarmuutta. Helsingin Sanomilla ei ole vastuuta välittömistä tai välillisistä vahingoista.”

Suomen kuvalehden verkkosivuilla tuotiin esiin, että tiedoissa saattaa olla virheitä:
”Otavamedia ei vastaa palvelussa olevan virheellisen, puutteellisen tai tulkinnanvaraisen tiedon käyttämisestä asiakkaalle mahdollisesti aiheutuvista vahingoista.”

Kolmantena esimerkkinä Valtioneuvoston kanslia myöntää mahdolliset virheet tiedoissaan ja sanoutuu irti niistä mahdollisesti aiheutuvista haitoista: ”Sivuston sisällössä on kaikin tavoin pyritty tiedon oikeellisuuteen ja ajantasaisuuteen. Valtioneuvoston kanslia ei vastaa sivuston sisällön mahdollisten virheiden käyttäjälle aiheuttamista kustannuksista tai vahingosta.”

Verkkomedian vastuuvapauslausekkeen käsitteleminen ohjelmassa ikään kuin se olisi sisällöltään jotenkin tavanomaisesta kielteisesti poikkeava ilmensi pyrkimystä saattaa Verkkomedia huonoon valoon antamalla ymmärtää, että sen vastuuvapauslauseke on Journalistin ohjeiden vastainen. Tällainen toiminta on itsessään journalistin ohjeen numero 8 – ”Journalistin velvollisuus on pyrkiä totuudenmukaiseen tiedonvälitykseen” – vastaista.

Ajankohtaisessa kakkosessa myös peräänkuulutettiin Verkkomedian artikkelissa ”Rokoteasiantuntija: ’En ikinä rokotuttaisi lapsiani’” haastatellun rokoteasiantuntijan nimeä.

Haastattelun, jonka on tehnyt tutkiva journalisti Jon Rappoport, alussa kuitenkin todetaan, että haastateltu asiantuntija haluaa esiintyä turvallisuussyistä nimettömänä. Yle toteaa ohjelmatoiminnan säännöstössään, että ”Lähdekritiikki on erityisen tärkeää kiistanalaisia kysymyksiä käsiteltäessä tai hankittaessa tietoja nimettömänä pidettävältä tietolähteeltä”.

Ajankohtaisessa kakkosessa ei esitetty lähdekritiikkiä, vaan annettiin kuva, että nimettömien lähteiden käyttö ei ylipäänsä olisi hyväksyttävää. Kuitenkin myös vallanmediassa käytetään nimettömänä pysyviä lähteitä arkaluontoisia tai kiistanalaisia asioita esitettäessä. Journalistin ohjeiden kohdassa 14 lukeekin ”Journalistilla on oikeus ja velvollisuus pitää tietoja luottamuksellisesti antaneen henkilöllisyys salassa siten kuin lähteen kanssa on sovittu”.

Vertailun vuoksi Iltalehden juttu viime joulukuulta: ”Tämä juttu perustuu lukuisiin Ylen suurimpien toimitusten (Helsinki, Tampere, Oulu) toimittajien, kuvaajien ja leikkaajien kanssa käytyihin keskusteluihin ja haastatteluihin. Haastateltavat haluavat pysyä nimettöminä, koska eivät uskalla julkisesti arvostella esimiehiään.”

Eli mitä tästä opimme

Ilmeisesti on niin, että ammattijournalistien mielestä ammattilaisten toimittaman median hutiloinnit, valikoiva kertominen ja selvät valeet ovat niitä kuuluisia ”ihan eri asioita”.

Rakkaudesta lajiin ja totuuteen kirjoittavien kansalaistiedottajien esittämät, vallanmedian narratiivista poikkeavat, lähdeviitatut näkökulmat taas ovat tahallista (ja ilman muuta ruplarahoitteista, vaikkei mitään todisteita olisikaan) harhaanjohtamista ja yhteiskuntarauhan rikkomista.

Mutta hei!

Ainahan vallanmedia ja faktantarkastajat voivat huutaa ”Valeuutinen!” ollessaan eri mieltä.

Näin tunnistat valeuutisen

1. Tutki jutun julkaisijaa

Kuka on lehtisyndikaatin omistaja? Omistaako median omistaja joitain muita yrityksiä tai onko hänellä omistuksia muilla tuotannonaloilla? Uutisoiko media joistain aiheista (ydinvoima, lääketeollisuus, pankit tmv) silmiinpistävän usein ja/tai myönteiseen sävyyn, kun taas kielteiset seikat jäävät uutisoimatta? Voit myös tehdä Whois-haun selvittääksesi, kuka sivun omistaa. Omistustiedot voi tosin piilottaa, ja valeuutistehtailijat useimmiten toimivat niin. Hallintarekisteri on kätevä apu piilottamiseen.

2. Tutki sivuston yhteystietoja

Useimmilla verkkosivuilla on sivu, jolla on tietoa julkaisusta. Jos nämä tiedot puuttuvat kokonaan, ota se hälyttävänä merkkinä. Annetaanko sivuilla toimituksen yhteystiedot (muutakin kuin yksi sähköpostiosoite), päätoimittajan ja toimittajien nimet? Vaikuttavatko nimet todellisilta vai keksityiltä? Googlaa, löytyykö heistä tietoa verkosta. Toimituksen sijainnilla ei etä- ja projektityöskentelyn maailmassa ole suurtakaan merkitystä. Tietoliikenne mahdollistaa toimituksen jäsenten työskentelyn mistä päin maailmaa tahansa; toimituksen fyysisellä osoitteella ei ole kuin statusmerkitys.

3. Tutki uutisen väitteitä ja kielenkäyttöä

Älä lue pelkkää otsikkoa, lue koko juttu. Usein valeuutisissa käytetään tavanomaisesta uutistekstistä poikkeavaa kieltä. Niissä saattaa olla kielivirheitä, solvaavia ilmauksia tai epätavallisen humoristisia kohtia. Kirjoittajan nimi saattaa puuttua tai se voi olla keksitty. Kysy aina itseltäsi, mitä näkökulmaa sinulle yritetään myydä ja kuka myy. Esimerkiksi ”talousuutiset” ovat usein jonkin yrityksen pr-osaston kyhäämiä juttuja, jotka julkaistaan hämäävästi artikkeleina kertomatta jutun tekijää.

4. Tutki jutun kirjoittajaa ja lähdeviitteet

Mihin lähteisiin juttu perustuu? Puhuuko siinä joku? Löytyykö sitaattia muista lähteistä? Onko jutussa mainittua tutkimusta olemassa? Jos jutussa mainitaan numeroita, perustuvatko ne varmistettuun tietoon? Onko jutussa linkkejä ja vievätkö ne luotettaville sivustoille tai alkuperäislähteisiin? Onko kyseessä valeuutinen vai huumorimielessä kirjoitettu satiiri? Onko kyseessä nk. nollauutinen? Nollauutinen on uutinen, joka ei sisällä lukijan kannalta mitään tärkeää tietoa. Tällaisia ovat esimerkiksi eri yritysten pr-osastojen laatimat tiedotteet, jotka julkaistaan artikkelina kertomatta, että kyseessä on tiedote.

5. Tutki omia ennakkoluulojasi.

Tämä on vaikein ohje. Kukaan meistä ei ole immuuni vahvistusharhalle. Haluamme uskoa asioihin, jotka vahvistavat omaa maailmankuvaamme. Mieti, haluatko uskoa juttuun siksi, että se sopii omiin käsityksiisi. Saatat jättää varoitusmerkkejä huomiotta tästä syystä. Muista että eettiset ammattitoimittajatkaan eivät ole immuuneja ryhmäajattelulle. Kuten Hannu Taanila aikanaan muotoili: ”ihminen ei voi tuottaa yhtään lausetta joka ei ole hänen mielipiteensä.” Objektiivista uutisointia ei ole, on vain pyrkimys objektiivisuuteen – eikä aina edes sitä.

Yhteenveto

Opi tekemään toimittajan työ.

Uskoa ei tarvitse, ajatella täytyy aina.


Kirjoitus on julkaistu alunperin 31.1.2017 Vastavalkeassa otsikolla ”Valtamediaa vastapalloon – valeuutissodassa vedetään rintamalinjoja”

Innoitus (lainaukset tekstissä kursiivilla)

Vehkoo, Johanna | Yle (26.1.2017): Valheenpaljastaja: Mitä valeuutiset ovat ja mitä ne eivät ole http://yle.fi/aihe/artikkeli/2017/01/26/valheenpaljastaja-mita-valeuutiset-ovat-ja-mita-ne-eivat-ole

Muut lähteet

Allcott, Hunt; Gentzkow, Matthew | Stanford University (tammikuu 2017): Social Media and the Fake News in the 2016 election http://web.stanford.edu/~gentzkow/research/fakenews.pdf

Kunelius, Risto; Noppari, Elina; Reunanen, Esa | Tampereen yliopisto, Tiedotusopin laitos (2009): Media vallan verkoissa https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/65414/978-951-44-8070-6.pdf?sequence=1

Media Research Center (2016): MRC/YouGov Poll: Most voters saw, rejected media bias https://www.mrc.org/press-releases/mrcyougov-poll-most-voters-saw-rejected-news-media-bias

Iltalehti (26.12.2016): Ylen raskas organisaatio: ”Päälliköitä ja esimiehiä naurettavuuksiin asti” http://www.iltalehti.fi/uutiset/201612272200045616_uu.shtml

Hiltunen, Pekka | Journalisti (3.11.2016) Uutta suuntaa etsimässä http://www.journalisti.fi/artikkelit/2016/13/uutta-suuntaa-etsimss/

Söyring, Riikka | Vastavalkea (20.1.2017): Luottamus instituutioihin laskenut maailmanlaajuisesti https://vastavalkea.fi/2017/01/20/luottamus-instituutioihin-laskenut-maailmanlaajuisesti/

Söyring, Riikka | Vastavalkea (27.1.2016): BBC kärähti uutiskuvien kierrätyksestä https://vastavalkea.fi/2016/01/27/bbc-karahti-uutiskuvien-kierratyksesta/

Justice Office of the Inspector General: Background to the Office of the Inspector General Investigation: Background of the Operation Gatekeeper https://oig.justice.gov/special/9807/gkp01.htm

Govtrack: H.R. 6061 (109th): Secure Fence Act of 2006 https://www.govtrack.us/congress/votes/109-2006/s262

Meissner Doris et al. | Migration Policy Institute (tammikuu 2013): Immigration Enforcement in the United States: The Rise of a Formidable Machinery http://www.migrationpolicy.org/research/immigration-enforcement-united-states-rise-formidable-machinery

Kuva: © Ben Garrison | Grrrgraphics
Kuvanmuokkaus: Johanna L (taiteilijan luvalla)

2 comments

  1. Pitää ymmärtää, että sosiaalisen yhteisön tehokkuus perustuu keskinäiseen luottamukseen, USKOON siitä, että toinen noudattaa sääntöjä senkin jälkeen, jos itse noudattaa ensin.

    Sitten on vielä USKO2 potenssiin kaksi. Se on yhteinen usko – tunnustakaamme yhteinen kristillinen uskomme. Yhteisen uskon seurauksena rahvas luottaa eliittiin, onhan molemmilla yhteinen usko.
    – Jos yhteisöstä poistetaan yhteinen usko, se hajoaa.
    – Se hajoaa pieniin klaaneihin, jotka ovat toinen toisensa vihollisia.

    Myös tieto ja tiede perustuu uskolle. Uskolle siihen, että tiede kertoo totuuden.
    – Minäpä kerron salaisuuden: totuutta ei ole olemassa. On vain usko siihen mikä milloinkin on totuus.

    Ilman laajaa ja yhteistä uskoa suurten joukkojen keskitetty hallitseminen on mahdotonta. Pitääkö joukkoja hallita? Miksi niitä pitää hallita? Hallitsijan kunnian tähdenkö?
    – Ei ainakaan siksi, että ihmisillä menisi paremmin.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s