©Luomu & Vegaani Incorporated

Seuraava mielipidekirjoitus on julkaistu alunperin vuonna 2017. Sittemmin lisää informaatiota suoma(a)laisen lehmän ei-sittenkään-niin-hurrrjan kamalanhirveästä päästö-statuksesta on saatu: samaistaminen Brasiliaan tai USAan tosiaan on – kuten terve järkikin kertoi – hölömön hommaa.

Tutkija: ”Keskusteluun kopioitu uhkia, joita täällä ei ole” (IS 5.10.2019)
Naudanlihan maailmanlaajuisista päästöistä puhuminen on peittänyt alleen sen, että Suomessa tuotanto lukeutuu maailman vähäpäästöisimpiin.
Kunnianpalautus Suomen lehmälle
– mainettaan parempi ilmaston kannalta (IS-Pk 8.10.2019)
Suomalainen nauta pelastaa maailman (karjatilan emäntä 4.11.2019)

Kun kuulen räkäisyn ”Liha on murhaa!” tekee mieli oksentaa silkasta veeitutuksesta. Käsitteen ”eläinoikeuksien ajaminen” on vallannut tällaisia älyttömyyksiä huuteleva itsensäkorottajaporukka.

Porukka vaikuttaa koostuvan lähinnä tiukasti kuplaantuneesta, maalaisjärjettömästä, anarkistileikkejä leikkivästä kaupunkilaislapsilaumasta. Tunneidentiteetti-ideologia ei sovellu yhteiskunnan rakennukseen.

Todettakoon tähän alkuun, että vähintään 80 % syömästäni safkasta on vegaanista ja 90 % syömästäni maidosta ja lihasta on peräisin hyvää elämää elävistä tai eläneistä eläimistä. Olen täysin tietoinen lihateollisuuden moninaisista ongelmista, etenkin maailmalla.

PÄIVITYS Edellä mainittu ei aivan pidä paikkansa vuonna 2020: Karkeasti arvioiden 40% syömisistäni on eläinkunnasta, loput kasvikunnasta. Hyvää elämää eläneiden ja elävien elukoiden hyväksikäyttöprosenttini on kiivennyt korkeammaksi, lähelle sataa, muutaman vuoden takaisesta. Lienee mustamakkara ainoa ei-luomusertifioitu liha, jota olen vuosiin ostanut (vinkvink, Tapola…) Herkuttelujuustojakaan ei juurikaan saa luomumerkattuina, (vinkvink Valio…)

Suomessa ongelmat kytkeytyvät ennen kaikkea suursikaloihin, maitotiloille ja teurastamoihin, siis lähinnä eläinten kärsimykselliseen elämänkaareen ja julmaan kohteluun – eläintehtaisiin. Sanotaan, että ”ahneella on paskanen loppu”, mutta jättitukia Euroopan unionilta kiskovat kaikemmaailman sirkkaliisat ovat muokanneet ajatuksen markkinahenkisempään muotoon: ahneen eläinuhrilla on paskanen elämä ja kauhuntäyteinen loppu.

Valio on pitkällisellä propagandallaan maitoa juomattomista töröhammashampuuseista luonut illuusion vasikan kasvuun monisatakiloiseksi tarkoitetun nesteen välttämättömyydestä aikuiselle, kymmenien kilojen painoiselle nisäkkäälle. Pohjoisen kansan ravinnonlähteisiin maito on varmasti kuulunutkin proteiini- ja rasvalisänä karuissa oloissa, mutta välttämätön eikä todennäköisesti erityisen terveellinenkään aine se ei ihmisruumiille ole. Liha sen sijaan on pohjoisen asukeille ollut välttämätön ravinnonlähde, sillä sitä on ollut saatavissa myös talvisin – tykkäsi asiasta tahi ei, liha kuuluu olennaisena osana suomalaiseen ruokaperinteeseen.

On täysin epärealistista kuvitella, että Suomen kansa kääntyisi yhtäkkiä vegaaniseksi – suorastaan vitsin tästä utopiasta tekee se tapa, millä nämä ”Liha on murhaa!” -tyypit kuvittelevat kääntymisen saatavan aikaan: tuomitsemalla lihansyöjät. Kun ongelmat ovat rakenteellisia, tekee itsestään typeryksen lähtiessään osoittelemaan sormella ihmisiä, jotka elävät rakenteiden ehdoilla. Jos Suomessa todella haluaa ajaa eläinten oikeuksia, tähtäimenä pitäisi olla eläinten olojen parantaminen eikä riidan haastaminen lihantuottajien kanssa – he kun ovat juurikin se porukka, jotka ovat vaa’ankieliasemassa, kun puhutaan lihantuotannossa käytettyjen eläinten kohtalon määräytymisestä.

Jos Suomessa todella haluaa ajaa eläinten oikeuksia, pitäisi keskittyä tukemaan eläintensä hyvinvoinnista huolehtivia pientuottajia ja yhteistyössä heidän kanssaan keskittyä lobbaamaan muutosta rakenteellisten kieroutumien suoristamiseksi. Sen sijaan Suomessakaan ”eläinoikeusaktivisteilla” ei tunnu olevan rakentavampaa tekemistä kuin sabotoida – myös hyvin eläimistään huolta pitävien – maidon- ja lihantuottajien mahdollisuuksia tienata elantonsa sekä postailla somessa huonosti harkittuja räkäisyjä, joilla julistetaan omaa paremmuutta meihin ribsejä rillaaviin juntteihin nähden.

Lunkkeja lehmiä stressittömässä ympäristössä.
(Kuva: JL 2017)

Suomessa on makeaa vettä. Itse asiassa Suomessa on älyttömästi makeaa vettä. Itse asiassa Suomen makea vesi on käytännössä uusiutuva luonnonvara, jos onnistumme suojelemaan pohjavetemme puhtautta niin omien vallanpitäjiemme nikkelivehkeilyiltä kuin näiden rikostovereilta, ylikansallisilta riistokorporaatioilta. Suomessa on lääniä. Itse asiassa Suomessa on älyttömästi lääniä. Itse asiassa Suomessa on metsien ja tuntureiden lisäksi älyttömästi ravinnontuotantoon kelpaavaa lääniä, jonka EU:n jättituotantoon kannustava maataloustukijärjestelmä on autioittanut.

Suomella on – siinä vähäisissä määrin missä maatamme tunnetaan – maailmalla maine puhtaana ja luontorikkaana paikkana. Isossa maailmassa sen sijaan kärsitään teollistumisen ja suurkorporaatioahneuden vaikutuksista: saasteet, maaperän köyhtyminen, kuivuus, myrkyttämällä tuotettu ”ruoka” jne. Vähänkään isänmaallisesti ajatteleva suomalainen haistaa tässä mahdollisuuden: irtautumalla Euroopan unionin suurtuotantoa suosivasta maatalouspolitiikasta Suomi voisi luoda itselleen vientivaltin, jonka menekki ei lopu koskaan: puhdas, kärsimystä aiheuttamatta tuotettu ravinto.

Yhdistelemällä perinteistä maatalouskulttuuriamme pientilojen mansikkimustikkeineen ennakkoluulottomiin uusiin strategioihin, kuten hyönteisten ravinnoksi kasvattaminen ja hyötyhampun viljely, Suomessa olisi täysin realistiset mahdollisuudet nousta maailman pioneeriksi uudenlaisen ruokakulttuurin luomisessa – erikoistuminen puhtaaseen ja luonnonmukaiseen maatalouteen takaisi varmat markkinat niin idässä kuin lännessäkin. Käytän muuten tarkoituksella termiä ”luonnonmukainen”. ”Luomu” kun voi tarkoittaa myös byrokraattista sertifiointijärjestelmää, johon pientilallisen resursseilla ei aina ole mahdollisuutta liittyä.

Jos käyttäisimme järkeämme jokaisen maailmalla hypetettävien trendien – kuten ”Liha on murhaa!” – perässä vouhkaamisen sijaan, voisimme rakentaa yhteiskunnan, jossa hyvin voivat sekä ihmiset että tuotantoeläimet. Byrokratian sijaan tarvitsemme läpinäkyvyyttä ja avoimuutta – esimerkiksi tuotantoeläinten hyvän kohtelun varmistamiseksi voitaisiin turvautua tietotekniikkaan. Paikan päällä tapahtuvaa valvontaa – eli kustannuksia – voitaisiin vähentää ottamalla käyttöön kybervalvonta: kaikkialta, missä tuotantoeläimet asuvat tai niitä käsitellään, suora videostreemaus internettiin – ”eläinoikeusaktivistit” saisivat samalla rakentavaa tekemistä.

Puhtaaseen ja inhimilliseen maatalousvientiin keskittyneellä Suomella olisi mahdollisuus selviytyä myös globaalien konfliktien keskellä. Omavaraisuus ruoantuotannossa antaisi kansallemme mahdollisuuden selviytyä globaalista kehityksestä riippumatta. Samalla turvaisimme luonnonvarojemme ja niiden omistuksen säilymisen itsellämme. Jospa siis Stadin trendivegaanit hyppäisivät bussiin, lähtisivät landelle etsimään maalaisjärkeä ja rakentamaan maidon- ja lihantuottajien kanssa jos ei parempaa maailmaa niin ainakin parempaa Suomea – sen sijaan että tukevat suuria lihataloja mainostamalla näiden trendikkäitä vege-eineksiä somessa.

Liha ei ole murhaa. Liha on ravintoa. Globalistieliitin luomat tuotantorakenteet – ne ovat, jos eivät aina vallan murhaa, loputon kärsimyksen lähde niin eläimille kuin ihmisille.

PÄIVITYSMutkumutku Greta ei hyväksy

Väistämättä kuin maito virtaa utareesta, (nuoruuttaan?) tuliset ”ympäristöaktivistit” opponoivat tervettä järkeä ja tutkittua tietoa. Argumentteina nojataan anglo-anglo-amerikkalaisen kulttuuripiirin luomiin kampanjatotuuksiin mansikinmustikin pierujen tuhoisasta vaikutuksesta ilmastoon, suoma(a)laisen lihansyönnin kaikinpuoleisista epäeettisyyksistä ja niin edelleen.

”Itsenäisen monitieteisen BIOS-tutkimusyksikön tutkija” Ville Lähde huomauttaa Animalia-lehden haastattelussa, ettei ole olemassa mitään ”muita maita”, joista kaikista Suomi poikkeaisi radikaalisti. No mutta, voivoi… Tässähän ei olekaan koskaan ollut kyse siitä, että olisi jokin maaginen ”muut maat”, joista KAIKISTA suomalainen nautakarjanpito eroaisi radikaalisti.

Kyse on ollut koko ajan siitä, että paljastukset ESIMERKIKSI Brasilian ja USAn lihateollisuudesta – joista tunnetuimmissa telaketjuvegaanien ”pyhissä kirjoissa” nimenomaan on kyse – eivät kerro mitään suomalaisten lehmien vaikutuksesta mihinkään. Kuten Lähde itse toteaa: ”…tällainen väite [”muista maita”, joista kaikista Suomi poikkeaisi radikaalisti] asettaisi samalle viivalle esimerkiksi Yhdysvallat, Brasilian, Puolan, Ruotsin ja Australian”. Älytöntä, eikö?

Lähde listaa myös muita argumentteja suoma(a)laisen lehmänpidon plussista: ”Täällä on kestävämmät vesivarat, ja se on ihan hyvä argumentti.” ”Suomalainen nauta syö pääosin nurmea.” Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton (MTK) koulutussuunnittelija Sakari Alasuutari maaliskuussa 2019 kirjoituksessaan Lehmän hiilijalan jäljillä:

Suomessa nautojen ruokinta perustuu nurmirehuun, jonka säilöntämenetelmästä A. I. Virtanen toi Suomeen toistaiseksi ainoan tieteen Nobel-palkinnon. Nurmi sopii hyvin Suomen viileään ilmastoon ja on ainoita kasveja, jonka viljelyssä Suomi on kilpailukykyinen eteläiseen Eurooppaan verrattuna.

Nurmella kasvatettu liha on ympäristöystävällisempää kuin brasilialainen maissilla ja soijalla lihotettu. Nurmi on lisäksi hyväksi ilmastolle, sillä se hidastaa hiilen häviämistä maaperästä ja pienentää kasvihuonekaasupäästöjä vähentämällä eroosiota ja ylläpitämällä maan rakennetta.

Luken johtava tutkija Perttu Virkajärvi muistuttaakin, että ulkomaisia nautakarjatutkimuksia ei voi verrata suoraan Suomeen. Nauta on täysin eri asia kuin nauta ja nurmi yhdessä.

Lähde – ei ehkä suoraan Alasuutarille tarkoitetusti – vasta-argumentoi:

Mutta erilaisia ympäristöongelmia ei voi asettaa samalle viivalle vertailtaviksi. Kaikkien maiden pitää saada vähennettyä ilmastopäästöjään radikaalisti, jotta voidaan välttää pahimmat ilmastoskenaariot. Tätä ei voi välttää sillä, että vesitalous olisi kunnossa

Lähde ei varsinaisesti avaa, että mikä suoma(a)laisestaKIN lehmästä tekee niin pirullisen ilmastopeikon, jos kerran vesitalous – käsittääkseni etelän ruokatuotannon energiakysymysten kulmakivi – on kunnossa, eikä ihminen sitä nurmea nassuttamalla eläisi. Lähde jatkaa huomauttaen ”Lukenkin tutkijoiden muistuttaneen”, ettei suoma(a)laisen lehmän pieru olennaisesti eroa etelänlehmän tuhnusta:

ilmastopäästöissä suomalainen tuotanto ei olennaisesti poikkea muusta Euroopasta.

Nykyisen maatalouspolitiikan tuotantotiloille asettamien vaatimusten vuoksi niin metsää kuin turvemaitakin raivataan koko ajan lisää eläintuotannon käyttöön, erityisesti lannanlevitykseen.

Lähdekin sen ymmärtää: ongelma ei ole lihansyönti, ongelma eivät ole suoma(a)lainen lehmä tai sen kasvattaja. Ongelma on nykyisen (EU-suomen) maatalouspolitiikan (EUn maataloustukijärjestelmän maahamme sopimattomuuden tuomat) vaatimukset. Jos suoma(a)laisten sallittaisiin itsenäisessä Suomessa kasvatella elukkansa kuten on totuttu, näitä ongelmia ei olisi.

Mutta mitkä ovat Lähteen lähteet väitteelle maan raivaamisesta AIV-rehun viljelykseen tai lannanlevitykseen? Mitä Lähde tarkoittaa ”lannanlevityksellä”? Onko kysymys muuallakin Animalian artikkelissa näkyvästä sekaannuksesta eläinravinnon (nurmen) ja ihmisravinnon (viljan) viljelyksessä?

Suomessa tuotetaankin eläimille nurmirehua yli 700 000 hehtaarin alueella. Metsien kaataminen ja turvesoiden raivaaminen muuttavat kuitenkin hyvät hiilinielut päästölähteiksi. Erityisen haitallista tämä on soiden osalta, joita raivataan vuosittain yli 3 000 hehtaaria viljelykäyttöön. Jo tällä hetkellä turvepeltojen viljely tuottaa enemmän ilmastopäästöjä kuin henkilöautoliikenne vuodessa. 

Suopeltoja on erityisesti Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla, jotka ovat myös karjataloudelle merkittävimpiä alueita.

kaikesta Suomessa kasvatetusta viljasta vain kymmenesosa päätyy ihmisten ravinnoksi. Kun rehu kierrätetään eläimen kautta, vain pieni määrä kaloreista ja proteiinista saadaan ihmisten käyttöön.

Vaikka suurin osa nautojen rehusta olisi nurmea eikä ulkomaista soijaa, ei se silti tee suomalaisesta naudankasvatuksesta kestävää.

Niin, ehkäpä karjataloudelle merkittävä Pohjois-Suomi viljelee soilla ihmisille ruokaa ja muualla, missä kasvaa vain nurmi, eläimille? Pohjanmaa nyt on kaikessa ruokatuotannossa Suomen kärkisijoilla, eli tässä asiassa merkityksetön. Väitettä suomalaisen naudankasvatuksen ”ei-kestävyydestä” ei juuri perustella.

Eihän tarkoituksella semanttisesti sekaannuteta, jottei tarvitse myöntää ettei nyt oma käsitys kolahtanut kuin Strömsöössä?

Naudanliha on kasvihuonekaasujen puolesta haitallista, mutta suuri osa sekä maailman että Suomen maatalousmaasta voidaan hyödyntää vain nautojen kautta. Ne alueet, jotka sopivat vain nurmelle, todennäköisesti pysyvät jatkossakin märehtijöillä. Kaikki ruoka on vielä tarpeen tulevaisuudessa.

Alasuutari / MTK

Animalian artikkeli jatkaa: ”Tuottajat kyselevät, mitä nurmimailla tehtäisiin, jollei niillä viljeltäisi lehmille ruokaa. Lähteen mukaan kysymykset nojaa oletukseen, että kaikkea eläintuotantoa vaadittaisiin lopetettavaksi muun pysyessä ennallaan.”

Ilmeisesti Lähteellä on siis tiedossaan salainen keino kasvattaa karun Suomaan kivisessä maaperässä ihmisravintoa siellä, missä nyt kasvaa vain rehua Suomen – suoma(a)laisia perinteisesti ruokkineille ja jopa lämmittäneille – lehmille. Ja rehupellot graniittiin?

Tunneidentiteetti-ideologia ei sovellu yhteiskunnan rakennukseen. Nyt kun entisen – tai nykyisen, Velikö noista tietää – valtakunnanisän Juha Sipilän rikastumisviritys-laitos (Valtion kehitysyhtiö Vake Oy) muutetaan hallituksen päätöksellä Ilmastorahastoksi, voitaisiinko viimein taluttaa EUn valmiiksi runnomat ja stressaamat pientuottajat maailmantuhosta syytettyjen penkiltä pois?

Ehkäpä voitaisiin jopa jonkinnäköisellä joukkopanostuksella kerätä resursseja – ja voimia – meille ravintoa – mm. sikoja, lehmiä, strutseja ja muita kärsimään kykeneviä olentoja –kasvattaville ihmisille.

Monet (erityisesti pien)tuottajat Suomessa yrittävät taloudellisessa paineessakin luoda elukoilleen hyvän elämän ennen hyödyllistä, rauhallisen ammattimiehen (eli nais-, mies- tai sukupuoli-x-teurastajan) toteuttamaa nopeaa elämän lopetusta.

Internetin syövereistä – mahdollisesti MTKn tai vastaavan tiedotuksesta – kaapattu kuva.

Yhteiskunnan tunnelmien kiristyessä – eriarvoisuuden kasvaessa sekä köyhyyden ja kurjuuden yleistyessä – ensimmäisenä syntyvän katkeruuden luoman vihan, ahneuden ja väkivaltaisen opportunismin uhreina joutuvat kärsimään avuttomat ja heikot. Eläimet, lapset, vanhukset, sairaat, syrjäytyneet… Ne, jotka muistavat itsenäisen hyvinvointivaltio-Suomen, häpeävät.

Pitäisi herätä ja huutaa! Pitäisi vaatia todellista oikeudenmukaisuutta heikoimmankin osaksi.
Pitäisi vaatia kansalaisyhteiskunnalle mahdollisuutta rakentua ja muodostua, omien tapojensa mukaan, luonnostaan. Pitäisi lakata hyväksymästä ulkopuolisen hyödyn eteen toimivan ulkopuolinen vaikutus yhteisömme sisimmissäkin rakenteissa.

ITSE ASIASSA pitäisi tehdä kansannousu, vallankumous (ei vallanvaihto), korjata suurin ongelma irrottamalla Suomi Euroopan unionista – #fiXit – ja antaa kaikille ihmistason inhimillisille toimijoille – eläintenkasvattajat mukaan lukien – taas mahdollisuus luoda elantonsa terveellisen, luonollisen maailmankuvan, ei ahneuden ja trendien, pohjalta – kansanvaltaisessa Suomaassa.

Vai mitä (vittua), hip(ster)it?(?!!)

PÄIVITYSSuomaan elukat

Artikkelin otsakekuvassakin esiintyvä nautakarja (alla) on suoma(a)laisten kolme alkuperäisrotua, suomenkarjaa. Vasemmalta oikealle: länsisuomenlehmä, lapinlehmä ja kyyttö eli itäsuomenlehmä. Kuten kaikki Pohjolan karuudessa elämään pystyvät olennot, myös suomaanammut tulevat vähällä toimeen.

Voisiko joku pölhökustaa, joka kertoo ettei lehmiä saa syödä tai kasvattaa Suomessa, valaista, mitä helvettiä meinasivat tehdä niillä mailla, joita kyytöt ja kumppanit eivät saisi käyttää? Olisiko telaketjuveganismia hedelmällisempää kampanjoida alkuperäisrotujen luonnollisen kasvatuksen puolesta? Pohjoisen kituuttajat ku ei etelän geeämmoo-hetelmiä tarvi.

Kuten nautakarja, suoma(a)laisten kaikki kumppanielukat tuppaavat olemaan karua väkeä: metsästyskoirat – karhunhaukkujia myöten – ovat järjestään alansa parhaimmistoa. Suomen pystykorva haukkuu eri riistalajeja eri haukuin. Karjalankarhukoiria on kuskattu Kanadaan opettamaan verettömästi ihmisasutuksiin tottuneille otsoille, että kannattaa pysyä erämaassa.

Reino Rasilainen kirjoittaa vuonna 2013 Valituissa PaloissaRuotsin salaisen aseen”, hakkapeliittain, ns. tärkeimmästä aseesta: Tyypillinen sotahevonen oli huomattavasti nykyistä pienempi (104–140 cm) suomenhevonen: nykymittapuun mukaan ponin kokoinen, pitkäkarvainen ja takkuinen, harjaamaton ja palmikoimaton.

Suomenhevonen
smerikal (CC BY-SA 2.0) via Flickr

Ne olivat usein raskaan työn rasittamia – pitkän työrupeaman auran edessä ja muissa maatöissä ennen sotapalvelukseen ottamista tehneitä. Mutta suomenhevosilla oli ominaisuuksia, jotka korvasivat koon ja ulkonäön puutteet. Ne olivat rauhallisia, sitkeitä ja kestäviä.

Ne oli myös huomattavasti helpompi ruokkia vaativissa sotaolosuhteissa, jolloin rehua oli usein haalittava kasaan kymmenien kilometrien päästä. Suomenhevoset soveltuivat hyvin kiitolaukkaan, eivätkä ne säikkyneet taistelutilanteissa. Ratsuväen yllättävät paot johtuivat usein hevosten vauhkoontumisesta, ja tässä suhteessa hakkapeliittojen hevoset olivat luotettavia taistelutovereita.

Voi olla, ettei Rasilaisen kerronta täytä tiukan akateemisen historiankirjoituksen kriteereitä, mutta jokainen nykyisiäkin suomenhevosia koskaan tavannut voi kuvitella, ettei kuvaus kaukaa käyne. Nykyisenäkin rotuna suomenhevonen on uskomattomattomassa joustavuudessaan ehkä monikäyttöisin maailmassa: se on työhevonen, ratsu, kulkupeli niin kärryjen kuin reen eteen, rauhallisuudessaan ja jykevyydessään loistava terapiahevonen, pitkähermoinen lemmikki… mitä ei.

Suomenhevonen on myös ravurirotu ja sellaisena maailman nopein kylmäverihevonen.

Przewalskinhevonen eli aasianvillihevonen eli mongolianvillihevonen 
(Equus ferus przewalskii)

Jotain vihjettä suomenhevosen erinomaisuudesta saattaa antaa sen alkukantaisuus. Maaseudun Tulevaisuus kertoo, että ”suomenhevosen lähimpiä sukulaisia ovat ainakin vanhat itäiset rodut, jakutianhevonen (Siperiasta) ja mongolianhevonen, sekä Viron eestinhevonen ja Vienanmeren rannoilla Arkangelin alueella asuva mezenhevonen.”

Suokkari on ainoa kesyhevosrotu, jonka perimästä on toistaiseksi löytynyt harvinaisen mongolianvillihevosen emälinjan DNAta. Kyseinen przewalskinhevonen on Aasian aroilta kotoisin oleva, maailman ainoa jäljellä oleva villihevonen. Geneettisen tutkimuksen tuomasta yllätyksestä kertoi vuosi sitten Savon Sanomat. (Kuva: Claudia Feh (CC BY-SA 4.0) via Wikimedia Commons)


Kirjoitus on julkaistu alunperin 6.6.2017 Vastavalkeassa otsikolla ”Suomalainen vegaani ei pelasta maailmaa – mutta tukee globalistieliittiä”.

Kuva: Johanna L

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s