Heimo Tiainen

Ainakin vielä minun nuoruudessani oppivelvollisuutta pidettiin pakkosuoritteena, jota myöhemmin saattoi verrata armeijakokemuksiin.

Tästä pakosta on kehkeytynyt nykyisen hallituksen aikana erityisoikeus, joka syrjäytymisen ehkäisemisen ohella pelastaa Suomen työllisyyden ja täyttää siinä ohessa veroilmoituksesi ja pilkkoo puusi.

Perjantai-keskusteluohjelman jakso 2. lokakuuta käsitteli koulumaailman ongelmia, mutta sivuutti erään olennaisen aspektin: koulujärjestelmän pohja on kurijärjestelmässä. Koulujärjestelmän uudistaminen on siis vastaava ilmiö kuin vapaan markkinatalouden muuntaminen hyvinvointivaltioksi: se poistaa joitakin ongelmia, tuottaa joitakin uusia jännitteitä ja jättää tietyt perusongelmat koskemattomiksi. 

Väitän että kiusaamis- ja häirintätapaukset, joista nyt laajalti keskustellaan, ovat koulujärjestelmän rakenteellisia tuotteita. Kun kurijärjestelmä vapautetaan, mutta pohjimmainen kontrolli säilyy ennallaan, häirintä ja kiusaaminen saavat uusia muotoja.

Kiusaava ja häiriköivä lapsi on näissä puitteissa täysin luonnollinen ilmestys. Tämä ei tarkoita, että vähättelisin kiusaamista, joka on eräs väkivallan muoto ja usein brutaali sellainen. Mutta fyysisesti kehittyvän lapsen sulkeminen luokkaan eli häkkiin varsinkin silloin, jos hänen kotitaustaansa liittyy ylimääräistä kuormitusta, on katastrofiyhtälö. 

Turvallinen oppimisympäristö on utopia, koska jo pakonomainen istuminen edustaa tietyille oppijoille vankilanomaisia olosuhteita. Toisille vankilamaisuuden tuottaa pakkososiaalisuus, kun joillekin sama seuraa sosiaalisen interaktion jatkuvasta kontrolloinnista ja säännöstelystä.

Koulun voi nähdä laitoksena, joka jossain määrin riisuu ihmisen yksilöllisyydestä ja joka asettaa kurin tiettyjen perusreaktioiden väliin. Tämä on osin välttämätöntä, mutta persoona tuskin on loputtomiin muovattavissa, ja ydinpersoonaan kohdistuva vaatimus tuottaa jännitteen, jota ei voi mitenkään ratkaista.  

Kun yksinkertaistetut psykologisoinnit ja pedagogiset käsitykset alkavat määrittää koulujärjestelmän rakennetta, pääsemme ongelman ytimeen: asiantuntijavaltaan joka ylittää yksilön ymmärryksen, mielipiteet ja käsitykset kaikissa tilanteissa, myös silloin kun kyse on yksilöstä itsestään. 

Voidaan sanoa, ettei lapsi välttämättä kykene tekemään valintoja, joihin sisältyisi ymmärrys valintojen pitkäkestoisista seurauksista. Voidaan myös sanoa, että lapsen on tärkeää opetella itsehillintää. Mutta lapsi ei liioin ole eläin tai pelkkä impulssiautomaatti, joka reagoisi järjettömästi tai perusteettomasti asioiden tilaan. 

Jos lasta psykologisoidaan, pääsemme asiantuntijavallan seuraavalle ongelmalliselle tasolle. Psyykkiset ongelmat on mahdollista käsittää ympäristön ja geneettisen potentiaalin tuotteina tai mahdollisesti niiden välisinä jännitteinä, mutta syystä tai toisesta ympäristöstä tulee toissijainen tekijä viimeistään silloin, kun sairaus on jo todellistunut. 

Ainakin osaa psyykkisistä ongelmista on mahdollista käsitellä ”ratkaisuina”, siis reaktioina joiden pohjimmainen biologinen tai muu tarkoitus on vallitsevan tilanteen tasapainottaminen. Näin angsti voi joskus muuttua masennukseksi, pitkäkestoinen stressikuormitus psykoosiksi tai skitsofreniaksi, emotionaaliset ristiriidat paniikkihäiriöksi ja niin edelleen. 

Tällaisessa tulkintamallissa sairaudet voi nähdä myös positiivisina, joskin ehkä käsistä karanneina fyysisinä muutostiloina. Valitettavasti psykoanalyysin ja sen jatkosovellusten huono maine on leimannut kaiken hyötyä tai merkitystä painottavan sairaudentulkinnan stigmaattiseksi. Psyykkistä tilaa käsitellään ongelmana ja sen ratkaisusta seuraavia uusia ongelmia sivuoireina, joita on mahdoton välttää.

Pahimmillaan tämä voi kroonistaa sairauksia, joita voitaisiin hoitaa esimerkiksi kattavamman lääketieteellisen tutkimuksen ja perusterveyden pitkäjaksoisen kohentamisen avulla. 

Väitän että nimenomaan koulu, riippumatta siihen kohdistuneista uudistuksista, luo perustan myöhemmille psyyken häiriöille. Kun puhumme psykiatristen häiriöiden yleisyydestä, meidän pitäisi puhua koulusta ja erilaisten ominaisuuksien soveltuvuudesta koulun kaltaisen entisen kurijärjestelmän ja nykyisen puolivapaan kontrollijärjestelmän puitteisíin.

Meidän pitäisi puhua myös tiedosta ja siitä, missä muodossa sitä oppilaille annostellaan. Meidän pitäisi puhua tiedolla kilpailemisesta. Kodin olosuhteisiin on vaikea vaikuttaa, mutta koulu voi kehittyä ja tarvittaessa laajentua pakollisen oppimisen ja perusharrastusten ulkopuolelle, jolloin koulu voisi olla aito turvapaikka kodin ongelmilta. 

Nyt se ei sitä ole. Ei aidosti. 

On aina olemassa houkutus palata kurijärjestelmään ja todeta nykymalli liian vapaaksi. Näin saataisiin ainakin häiriköt kuriin. Valitettavasti kurijärjestelmän kepillä on taipumus huitoa sinne tänne, syitä ja seurauksia analysoimatta. Kurijärjestelmän toimivuus on illuusio, koska se siirtää häiriköinnin piiloon valvovalta silmältä, eikä valvova silmä useinkaan ole riittävän pätevä valtaa käyttämään. Kuri on kuitenkin jo eräs ratkaisu, jonka houkutusta voi ymmärtää. 

Toinen vaihtoehto olisi antaa lapselle riittävästi valtaa oman opiskelunsa räätälöintiin, mutta tavalla jossa vastuu säilyisi yhä opettajalla.

Mahdollisesti uusi opetussuunnitelma on vienyt asioita tähän suuntaan, mutta pidän sitä edelleen pelkkänä ”markkinatalouden muuntamisena hyvinvointivaltioksi”, joka ratkaisee pienen osan ongelmista ja tuottaa samalla uuden valitustulvan ja uusia jännitteitä.

Esimerkiksi kysymyksen siitä, missä järjestyksessä asioita opitaan, pitäisi tiettyjen perusasioiden jälkeen olla täysin toissijainen. Tällöin lapset opettaisivat toisiaan spontaanisti ja huomaamatta. Perusasioiden jälkeen on muutenkin miltei samantekevää, mitä kukin oppilas oppii, koska väkisin opitusta aineistosta muistetaan pidemmän päälle vain pieni osa.

Kouluilla ei ole riittävästi resursseja käsitellä lasta yksilönä. Tässä mielessä oppivelvollisuuden laajentaminen ei edistä mitään, vaan potentiaalisesti lisää joidenkin oppilaiden pakonomaista selviytymistä puitteissa, jotka eivät heille sovellu. Esimerkiksi sinänsä arvostettava ja omaa linjaansa vasemmistossa vetävä Anna Kontula (vas) on langennut koulupakon lumoukseen kuvailemalla oppivelvollisuutta ihmisoikeuskysymykseksi.

Sitä se voi olla, mutta vain jos ihminen määritellään kapeasti. Koulu ole neutraali tai keskiarvoihmiselle täydellisesti rakennettu laitos, vaan erikoinen osa kulttuurihistoriaa, jonka toimintoja tulee voida kritisoida ja joka täytyy voida asettaa osaksi historiallista jatkumoa. 

Kontula on todennut, että vanhemmilla on aina mahdollisuus ottaa lapsi kotiopetukseen, jos se tärkeäksi koetaan, jolloin koulun ehdottomuuden ainoa vaihtoehto on sellainen opetuksen muoto, josta kukaan ei haluaisi puhua ääneen ja jota ei missään tapauksessa haluta esittää minään aitona vaihtoehtona.

Edellä kuvattu keskustelu kytkeytyy tietysti koronakriisiin, ja kevään jälkeen Kontula on esittänyt kevyemmin painotettuja näkemyksiä, mutta hän tekee silti kotiopetuksesta pelkän hyväosaisten harrastuksen ja suhtautuu kouluun oikeutena, sen sijaan että sitä käsiteltäisiin pakkona, jollainen se useille lapsille psykologisen kokemuksen tasolla yhä on. Toisin sanoen lapsen oma käsitys asioiden tilasta on aina lapsellinen, jollei se vastaa vallitsevia ideaaleja. 

Ajatuksen taustalta paljastuu vanhan kurijärjestelmän häiritsevä haamu.  

---

Lähteet

Ovaskainen, Teppo | Uusi Suomi (4.5.2020): Kansanedustaja selittää: Tämän takia etäkoulu ei sovellu enää ratkaisuksi – ”Velvoitteiden toteuttaminen etänä olisi hyvin kallista ja vaikeaa” https://www.uusisuomi.fi/uutiset/kansanedustaja-selittaa-taman-takia-etakoulu-ei-sovellu-enaa-ratkaisuksi-velvoitteiden-toteuttaminen-etana-olisi-hyvin-kallista-ja-vaikeaa/0ecaf795-8e5c-41b5-91f6-ecf3ba5bc930

YLE Perjantai (2.10.2020): Millaiseen kouluun lapsesi joutuu? https://areena.yle.fi/1-50307346

Kuva: Ryan McGuire via Pixabay, PDPics (Pixabay) via Needpix, GDJ (CC0) via OpenClipArt, Paul Sableman (CC BY 2.0) via Flickr
Kuvanmuokkaus: Johanna L