Tuomo Paasirova

Suomalaista sananvapautta kiitellään laajalla rintamalla. Erityisesti valtaeliittiin kuuluvat ja valtamediat suitsuttavat sen erinomaisuutta ja tyytyväisyyden ilmauksia kuullaan jopa perinteisten vasemmistolaisten edustajienkin suusta.

Kun nämä samat piirit kuin yhtenä kuorona kauhistelevat presidentti Urho Kekkosen aikaa pohjanoteerauksena sananvapauden kannalta, en voi kuin hämmästellä omia henkilökohtaisia kokemuksiani, jotka poikkeavat jyrkästi näistä yleisiksi totuuksiksi julistetuista näkemyksistä.

Tämä näkemysten ristiriita on pitkään vaivannut mieltäni ja tässä kirjoituksessa pyrin selvittelemään suomalaista sananvapautta ja siinä vielä ilmeneviä mahdollisia puutteita.

Marko Tikka merkkipäivähaastattelussaan (HS 20.10.2020) muistutti meitä kaikkia tänä maailmanlaajuiseksi julistetun terrorismin vastaisen sodan aikana omista suomalaisista itsenäisyyden aikaisista terrorismin kausista.

Sisällissodan aikaiseen punaiseen terroriin Suomen historian dosentti Tikka liittää ”sattumaefektin”, jossa yksittäiset tekijät annetuista ohjeista piittaamatta, improvisoidusti syyllistyivät väkivaltaisiin tekoihin. Punaisen terrorin uhreina noin 1700 valkoista sai surmansa. Punaisen terrorin ovat tuominneet kaikki jo yli sata vuotta sitten, ja hyvä niin.

Niin ikään sisällissodan aikana alkanut valkoinen terrori muodostui yhä systemaattisemmaksi sotakoneeksi ja otti tavoitteekseen eliminoida kaikki vastapuolen aatteille myötämielisetkin.  Joukkolynkkaukset naamioitiin termillä ”kenttäoikeus”, mutta oikeuden kanssa niillä ei ollut mitään tekemistä. (ISISkin markkinoi terroriaan ”oikeutena”, toim.huom.)

Valkoinen terrori niitti 8700 ja sotatapahtumien jälkeisissä massiivisissa joukkoteloituksissa tapettiin arviolta 11 000 punaista. Näitäkin suurempi uhrimäärä aiheutettiin vankileireillä, missä kelvoton ja riittämätön ravinto, terveydenhoidon laiminlyönti sekä vartijoitten sadistinen mielivalta surmasivat viisinumeroisella luvulla ilmaistavan työläisjoukon. 

(HS kertoo 25.11.2020 Tikan ja filosofian tohtori Seija-Leena Nevalan voittaneen tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon tanssin kieltämisen historiaa Suomessa vuosina 1888–1948 läpikäyvällä teoksellaan ”Kielletyt leikit”, toim.huom.)

Sisällissodan jälkeinen neljännesvuosisata oli Suomessa teloitukset välttäneille punaisille ja heidän lapsilleen vainoamisen, syrjinnän ja nöyryyttämisen aikaa.

Kouluopetus ja kirkkojen jumalanpalveluksetkin ylistivät valkoisten sankaritekoja ja parjasivat punaisten pyrkimysten hirveyksiä. Punaisten ei ollut edes soveliasta osoittaa julkisesti kaipaustaan omista menehtyneistään. Monille työnantajille työtä vailla olevien työhaluisten nöyryyttäminen oli huvittelumuoto, jota vallinneessa yhteiskunnallisessa ilmapiirissä ei tarvinnut edes hävetä. 

Itsenäisyyden ensimmäinen neljännesvuosisata oli Suomessa oikeistolaisen terrorin aikaa. Toista mieltä vallassa olevien kanssa oleva osa kansaa oppi muilutusten ja väkivallan rehottaessa vaikenemaan. Bertolt Brecht kuvasikin meitä osuvasti kahdella kielellä vaikenevaksi kansaksi.

Kun vielä rauhantahtoinen osa kansasta pidettiin hiljaisena ja vain sotakiihkoilijat saivat esittää ajatuksiaan medioissaan ja sunnuntaiparaateissaan ja sitkeimmät puna-aatteen esittäjät suljettiin valtakunnan vankiloihin ja turvasäilöihin, ei ”yhteisessä veneessä” -puheet ja talvisotahengen ylistely vakuuta.

Demokratia ja kansanvalta ei voi toimia, mikäli merkittävältä osalta kansasta kielletään vaikutusmahdollisuudet, eikä se saa ääntään kuuluviin. Sotapolitiikan seurauksista joutuivat kärsimään myös ne kansalaiset, jotka olisivat tahtoneet toteuttaa rauhanomaisempia vaihtoehtoja – mutta sitä heille ei suotu, minkä he oikeutetusti kokivat vääryytenä.

Vasta sotapolitiikan täydellinen epäonnistuminen  ja ulkovaltojen painostus pakottivat Suomen muuttamaan politiikkaansa ja sallimaan kaikille kansalaisilleen osallistumisen yhteisten asioitten hoitoon. Suomen piti kieltää fasistiset järjestöt ja suitsia pahimpia militaristisia kiihkoilijoita ja sallia rauhantahtoisille kansalaisille täydet vaikuttamisen oikeudet.

Tämä muutos onnistui vain sen vuoksi, että se sai jatkuvasti vahvistuvaa tukea tavallisten kansalaisten parissa. Yhtä tärkeää muutoksen onnistumiselle oli taitavien ja kyvykkäitten kansanjohtopaikoille kohonneitten J.K. Paasikiven ja Kekkosen peräänantamaton ja luova tuki uudelle, rauhanomaiselle politiikalle. 

Suomalainen oikeisto on yli sata vuotta uskonut ja yrittänyt uskotella muillekin suomalaisille, että sananvapaus tarkoittaa sitä, että meillä saadaan haukkua Venäjää ja ryssiä. Yli sata vuotta kestänyttä vihaa ei ole lieventänyt edes se tosiseikka, että Neuvosto-Venäjä sentään ensimmäisenä tunnusti Suomen itsenäisyyden eikä asettanut esteitä itsenäistymisellemme.

Missä toisessa maailman valtiossa voitaisiin edes kuvitella, että valtaeliitin vihollisikseen nimeämien haukkuminen olisi jotain urheaa ja arvostettavaa sananvapauden käyttöä? Jopa pahimmissa diktatuureissakin alamaiset ovat saaneet ja saavat rangaistuksetta herjata valtaeliitin vihollisikseen nimeämiä. Kekkosen aikana tavoiteltiin jotain paljon arvokkaampaa.

Uskallan väittää, että Suomen itsenäisyyden reilun sadan vuoden aikana Suomessa sananvapaus oli vahvimmillaan 1960- ja 1970 -luvuilla. Tämä väite vaatii tietenkin vähän perusteluja – nykyäänhän valtaisa märkäkorvaisten toimittajien joukko on tietävinään, että juuri Kekkosen aika oli sananvapauden pohjanoteeraus.

Näillekin toimittajille pitäisi oikein alleviivattuna opettaa, että itsenäisessä Suomessa oikeistolla on aina ollut eniten sananvapautta ja se on häikäilemättä sitä myös käyttänyt. Mediat ja kirjapainot ovat valtaosin oikeiston hallussa. Koulu, kirkko ja armeija ovat pohjustaneet ja tukeneet oikeiston arvomaailmaa. Näin oli Kekkosenkin aikana. 

Keskellä Kekkosen kautta vuonna 1967 Suomessa valmistauduttiin presidentinvaaleihin. Muistan vaalit hyvin, sillä ne olivat ensimmäiset, joissa sain äänestää. Sain jostain käsiini Kauko Kareen kirjoittaman kirjan ”Tähän on tultu”. Vihapuhekirjassaan Kare leimaa Kekkosen heittiöksi ja vaarallisimmaksi roistoksi, joka ilman muuta tuhoaisi Suomen ja itsenäisyytemme.

Nuoreen mieleen on helppo vaikuttaa, eikä lestadiolais-maalaisliittolainen kasvuympäristö eikä opettajaopetuslaitoksen yhteiskunnallinen opetuskaan pystynyt suojelemaan oikeistolaiselta vihapuheelta.  Päinvastoin ne enemmänkin samansuuntaisina, tosin vähän laimeammin sanavalinnoin tukivat oikeistolaista maailmankuvaa.

Kaduin hyvin pian äänestysvalintaani ja päätin ottaa oppia erehdyksestäni. Kekkosen sanonta lohdutti, ettei virheen tehnyt vielä ole tyhmä, mutta saman virheen toistajaa ei voi enää puolustella.

Vapauden ilmapiiri on edellytys demokratialle ja luovuudelle. Oikeisto on koko itsenäisyyden ajan sallinut ja kannustanut vain Venäjän kritisoimista, mutta mielellään kriminalisoinut oman yhteiskuntamme puutteiden esille tuojia ”oman pesän likaaja” -syytteillä. 

Kekkosen aika poikkesi muusta itsenäisyyden ajasta siinä, että 70-luvulla kaikilla merkittävillä puolueilla oli useita kertoja viikossa ilmestyvät, ikiomat sanomalehtensä. Yleisradiossa ja televisiossa saivat muutkin kuin vain oikeistolaiset äänensä kuuluville. Ilmapiiri vapautui ennen kokemattomalla tavalla, ja kansalaiset vihdoin rohkaistuivat avaamaan suunsa ja alkoivat tuottaa omia ajatuksia.

Vapautuneessa ilmapiirissä kirjailijat Väinö Linna ja Paavo Rintala tuotantoineen ovat esimerkkejä uskalluksesta kritisoida suomalaista yhteiskuntaa pelottomasti, minkä seurauksena varsinkin sorretumman kansanosan yhteiskunnallinen oleminen ja kansalaistunto vahvistui. Demokratia alkoi vihdoinkin toimia. Rohkaistunut kansa alkoi kehittää yhteiskuntaamme kohti pohjoismaista hyvinvointivaltiota.

Kekkosen ajan lopulla suomalaiset olivat tasa-arvoisempia kuin koskaan ennen tai jälkeen. Kansalaisten perusturva oli vahvistunut, mainio ja toimiva terveydenhoitojärjestelmä kehitetty, tasa-arvoinen peruskoulu luotu ja Suomesta tehty rauhantahtoisen politiikan kärki- ja mallivaltio. Edellä on lyhyesti lueteltu ne Kekkosen ajan ”kauheat synnit”, joista oikeisto ei pitänyt silloin, eikä pidä nytkään.

Kekkosen ajan jälkeen oikeisto on saanut revanssinsa ja on pystynyt palauttamaan Suomeen taas pelon ilmapiirin. Muilutuksilla kasvatettu kansa on oppinut jälleen vaikenemaan ja Venäjän kritisointi on taas palautettu itsenäisyyden ainoaksi sallituksi kriteeriksi. Kriittisen ja luovuutta ruokkivan keskustelun sijaan vallanpitäjien mielipiteitten myötäily ja mielistely on ainoaa sallittua todellisuutta valtamediassa, eikä yhteisillä verorahoilla ylläpidetty Yle ole siitä poikkeus. 

Kansaa hämääväksi tarkoitetut Kultaranta-keskustelutkin vain paljastavat kriittiselle seuraajalle, ettei valtaeliitille suosiollista ja kansaa jakavalle politiikalle ollut ainakaan kutsuttujen joukossa haastajia. Kuin vaihtoehdottomuutta korostaen media äityi moittimaan ja vähättelemään pääministerimme kaavailua työn jakamisesta ja tulevaisuuden 6-tuntisista työpäivistä.

Jos tulevaisuuden kaavailuihin ei sallita poliittisten johtajien osallistua, niin mitä virkaa enää on demokraattisesti valita päättäjiä? Koko demokratian voisi siinä tapauksessa unohtaa. Kun Ylen ykkösaamu tarjosi foorumin tehtaansa sulkevalle toimitusjohtajalle – jonka vuosipalkka on aivan toista luokkaa kuin pääministerillä – ei televisiokatsoja voinut olla huomaamatta  jo vieraan kehonkielestä ja esitystavasta paistavaa vallantäyteyttä.

Globalisoituneessa kapitalismissa todellisia vallanpitäjiä ovatkin suuryhtiöt, jotka kilpailuttavat valtioita ja viis veisaavat ihmisten hyvinvoinnista. Demokratioiden toimivuuden takia valta on otettava näiltä suuryhtiöiltä, ennen kuin kestävää kehitystä voidaan edes kaavailla. Valtamedialle on häpeäksi, että näitä suuryhtiöitä ja niiden johtajia alamaisesti palvotaan, eikä toimita vallan kriittisinä vahtikoirina.

Olen viime vuosina ihaillen ja vähän kateellisenakin katsellut laadukkaita tanskalaisia yhteiskunnallisia televisiosarjoja. Niiden käsikirjoittajissa tuntuu elävän Linnan ja Rintalan kaltainen luova kriitikko. Kotimaisissa sarjoissa tällainen ote on loistanut poissaolollaan. Ei voinut uskoa oikein sitäkään, että suomalainen yhteiskunta olisi niin paljon terveempi kuin naapuripohjoismaissa, kun meille samoihin aikoihin lähes koko ylin poliisijohto jonotti syytettynä lakitupaan. 

Kysymys on jälleen yhteiskunnallisesta ilmapiiristä. Tanskalaiset rauhantahtoiset sotaista uhoamista kaihtavat ihmiset auttoivat Hitlerin joukkojen miehittämässä maassa kaikki 72000 juutalaista pakoon. Omien vallanpitäjien päätökset uskallettiin kyseenalaistaa. Suomalaisina meidän odotetaan edelleen jaksavan ihastella talvisotahenkeä, vaikka meillä ihmisille ei ollut sallittu sotauhoilulle vaihtoehtoja.

Meillä kyllä tiedettiin, etteivät venäläiset saaneet sotiessaan valita väistämistä ja että siellä oli vankileirejä ja muutakin sopimatonta. Valtamediamme muistaa näitä meille säännöllisesti muistutella. Mutta vieläkään meille ei kerrota, että meillä käytännöt olivat aivan yhtä vaihtoehdottomia  ja myös meiltä löytyi vankileirejä ja monenlaista mielivaltaa.

Koko valkoisen terrorin ajasta meillä ei ole tehty kunnollista selvitystä. Terrorin harjoittajia on kunnioitettu isänmaallisina sankareina ja heidän kerskailevia vainotoimiaan ovat jälkipolvet opetettu ihastelemaan. Tämän perinteen perkaus ja avaaminen saattaisi tuoda ratkaisuja väkivaltaa ihastelevien nuorisojengien uhoiluun, työpaikka- ja koulukiusaamisiin ja moniin sosiaalisen median vihapuheisiin. 

Kekkosen kauden huomaa totisesti päättyneen, kun oikeistohenkistä yksimielistä mielistelyä odotetaan kansalaisilta kaikissa valtamedioissa. Missä ovat tänä päivänä sotauhoilun vastustajat? Sillä kestävä kehitys ja hävittäjähankinnat eivät totisesti sovi samaan agendaan.

Mikä olisi vaihtoehto?

Kultaranta-keskustelun verran aikaa kuluisi päättäjiltä tutustua hollantilaisen Rutger Bregmanin kirjaan ”Hyvän historia”. Uskallan vakuuttaa, että tämä loistava Ateena-kustantamon julkaisema kirja antaa eväitä täysin toisenlaiselle politiikalle.

Kirjoittaja on niin selkeästi ajatteleva, että kirjaa on nautinto lukea. Hänen kuusi vuotta aikaisemmin kirjoittama, toinen kirjansa ”Ilmaista rahaa kaikille” (kirjoittajan antama nimi Utopia realisteille) on saavuttanut valtavan suosion maailmalla.

Bregman kutsuttiin esitelmöimään Davosin talouspäättäjien maailmantapaamiseen, jossa hän oli verrannut sitä sellaiseen palomiesten kokoontumiseen, jossa ei saisi puhua vedestä. Davosin talouspäättäjien tapahtumassa ei saanut puhua veroista.

Rutger Bregman antaa kirjoissaan selkeät ja hyvin perustellut suuntaviivat kestävälle maailman taloudelle. Miten yhteiskunnissa tärkeät työt tulevat tehdyiksi, miten työtä jaetaan ja miten tuhlailu ja tarpeettomat ja vahingolliset työt karsitaan, ovat kaikki kysymyksiä, joihin kirjan lukijat löytävät innostavat ja rakentavat ratkaisut. 

Vasemmiston ja vihreiden agendaan Rutger Bregmannin esittelemät periaatteet istuvat kuin hansikas käteen. Tämän suomukset silmiltä pyyhkivä kirja antaa eväät vasemmistolle nousta viimeiset 30 vuotta kestäneestä altavastaajan polviasennosta innostavaan yhteiskuntien kehittämistyöhön.

Kun olen tutustunut Daniel Kahnemanin, Naomi Kleinin, Thomas Pikettyn ja Yanis Varoufakiksen taloutta käsitteleviin kirjoihin, uskallan väittää, että heistä jokainen olisi valmis suosittelemaan Bregmanille seuraavaa talouden Nobel-palkintoa ja vieläpä Keyneskin antaisi hänen valinnalleen puoltonsa, jos edelleen jatkaisi eloaan. 

Kirjan luettuani mieleni täytti kiitollinen innostus. Juuri Bregmanin tavoin tärkeät asiat pitää sanoa – ja kun ajatus on kirkas, voi lukutaitoinen kaksitoistavuotiaskin ymmärtää asian. Rauhantahtoisille ihmisille on rohkaiseva helpotus huomata, että väitteet ihmisten synnynnäisestä kelvottomuudesta ja pahuudesta ovat täysin väärennettyjä.

Väkivaltaisuus on luonnollisille ihmisille vastenmielistä ja lähimmäisen vahingoittaminen lähes mahdotonta. Vuosituhantisilla vihapuheilla, militarismin ihannoinnilla, väkivaltaviihteellä – jota tarjotaan pienestä lapsesta alkaen – ja valtamedian väkivaltaa korostavalla uutistarjonnalla pidetään yllä väärää ja virheellistä ihmiskuvaa.

Martin Luther ei puhdistanut kristinuskoa, vaan muokkasi siitä kapitalismiin sopivaa. Bregman tarjoaa uskottavia eväitä uskonpuhdistukseen, joka ei ole ristiriidassa Jeesuksen rauhanomaisiin opetuksiin. Kaikille maailman rauhanjärjestöille Bregman tarjoaa mitä voimaannuttavimman näkemyksen aitoon ihmiseen, jolle väkivallasta luopuminen on suuri helpotus.

Rauhanjärjestöjen on huolehdittava siitä, että myös rauhan Nobel-palkinto luovutetaan Bregmanille. Kaksoisnobelisti on oikeassa suhteessa Bregmanin esittämien ajatusten merkittävyyteen. Entiseen menoon tästä kapitalismin kriisistä ei voida palata ja kiitos Bregmanin, siihen ei ole mitään tarvettakaan.

Isänpäiväkirjat ovat perinteisesti ylläpitäneet surullista mieskuvaa väkivallan kuluttajasta. Tänä vuonna meillä on Bregmanin hengessä mahdollista luopua vahingollisesta väkivaltaisuutta ruokkivasta mieskuvasta ja lahjoittaa tänä vuonna isälle Juhani Branderin teoksen ”Miehen kuolema”. Branderin syvällisten ja onnistuneitten esseekirjoitusten avulla meistä jokainen pääsee perkaamaan toksista miehisyyttään. Naistenkin kannattaa lukea kyseinen teos, sillä perinteisesti myös heillä on ollut oma tärkeä osuutensa miesten muokkautumisessa.

Minua kiinnostaa kovasti järjestää lukupiirin tapaan, vaikka kirjasto Selloon (Espoossa), Rutger Bregmanin ”fanikerho”, jossa esimerkiksi kerran kuussa keskusteltaisiin hänen kirjojensa innoittamina. Varsinkin nuoret olisivat mitä tervetulleimpia osallistujia. Nuorille pitää tarjota samanlaisia rohkaisevia näköaloja tulevaisuuteen, mistä oma sukupolveni sai kokea 60-luvulla.

Ylellä esitetyssä Kaikki synnit -televisiosarjassa olinkin jo huomaavinani uudenlaista tanskalaistyylistä otetta, jossa ei enää pelätty vallankäyttäjien mädännäisyyden paljastumista. Tällainen on oikeata sananvapauden käyttöä. Se puhkoo yhteiskuntaa vaivaavat mätäpaiseet ja sen jälkeen me kaikki hengitämme vähän vapaammin. 

Taloudellinen eriarvoistuminen on suuri ongelma sananvapaudelle ja demokratialle. Suomenkin eliitin palvomassa lännessä medioiden omistus on keskittynyt kaikkein rikkaimmille – joita ei saa kiusata yhteiskuntavastuun kaltaisilla asioilla, koska yhtiöiden tehtävä on keskittyä tuottamaan voittoa omistajilleen.

Rahanvallalle alistetut ja rikkaita ja suuryhtiöitä hyödyttävät yksipuoliset totuudet eivät anna perustaa äänestäjien mielipiteenmuodostukselle. Demokratiassa tarvitaan ilmansuuntiin sitoutumatonta, totuudellista ja vapaata tiedonvälitystä. Orjuuttavasta ilmansuuntasidonnaisesta rähmällään olosta on päästävä eroon. 

On tullut aika arvata oma tilamme ja opittava antamaan arvoa toisillekin, kuten eräs entinen valtiomiehemme usein toisteli.

---

OIKAISU 1.12.2020 klo 5:41: Korjattu oikea nimi Naomi Kleine editoijan erehdyksestä artikkelissa aiemmin virheellisesti mainitun Lawrence Kleinin tilalle.

OIKAISU 11.12.2020 klo 4:46: Korjattu 1.12. oikaisussa oikeana mainostettu väärä nimi – tekstissä taivutusmuoto – ”Naomi Kleine(n)” viimeinkin virheettömään muotoon ”Naomi Klein(in)”.

Kuva: Anneli Salo (CC BY-SA 3.0) via Wikimedia Commons, OpenClipart-Vectors via Pixabay, FreePNGimg (CC0), Needpix (CC0). Kuvanmuokkaus: Johanna L