ihmiskunnan perimmäinen ongelma tänä päivänä: olemme unohtaneet, mitä elämä on. Elämä on paskaa ja paskasta – ja paska parasta. Paskasta se lumpeenkukkakin ponnistaa …ja muita henkilökohtaisuuksia.

Härmälänojan ajattelija

Jo lapsena tiesin syntyneeni likaiseksi ihmiseksi, sopivaksi törkyisiin, halveksuttuihin hommiin. Isona minusta piti tulla (maalais)eläinlääkäri, lypsylomittaja, historiantutkija ja/tai jäteautonkuljettaja. Unelmoin kompostista – edelleen. Vaan olen kaupunkilaislapsena syntynyt ja ikuiseksi betonikuutioasukiksi jäänyt.

Minun elämäni ei ole ollut mitään sellaista kuin ystävälläni, lounaisen Suomen maatilan lapsella. Tai edes sellaista mitä syrjäisen omakotitaloalueen ja syrjäisemmän mökkitilan luonnonrauhan puitteissa Teiskon talousalueella kasvaneella – vähemmän ”sisko” – bestikselläni (joka on saanut sietää valloittavaa persoonaani siitä asti, kun lukiotunnilla erehtyi ääneen mainitsemaan jotain hoitohevosesta). Silti lapsuusmuistojeni tuoksuissa helmeilee jatkumona… paska.

Vasikoita, koiria, hevosia, kissoja, vuohia, poneja, lampaita, laamoja… karvakasa ku karvakasa, ja pikku-Johanna oli paikalla rapsuttamassa, harjaamassa, taluttamassa, talikoimassa tai muuten vaan pälpättämässä. Toisen onnettomuus on toisen onni: työkyvyttömyyseläkkeellä oleva isäni saattoi kuskata minua pitkin mantuja, milloin navettaan milloin tallille – Hannan reippain ottein pyörittämältä ratsastuskoululta jäi runsaimmin parhaita, lantalantuoksuisia muistoja. Kalastus, perkaus, soutelu ja uiminen – järvet – kuuluvat lapsuuteen niin itsestäänselvänä, että meinasi unohtua mainitakaan.

Kun muut kakarat odottivat joulua ja pukkia, minä juhannusta ja naapurin lehmiä – parina kesänä ponejakin – Säijän mummolassa, maalaisroskaväen sukutilalla. Oikeasti pikkutilaa asui enää vain epätasapainoinen, kerran vuodessa kesällä pakosta peseytyvä juoppo setäni, joka oli myynyt enimmät pellot hämäräksi jääneiden velkojen maksuun. Keskikesän juhlaa vietettiin kuitenkin koko suvun voimin – kalastaen, vittuillen, juopotellen tai Ladalla mukuloita jätskikauppaan tai uimarannalle kuskaten, vittuillen ja juopotellen lisää sekä tapellen – maija ei ollut odottamaton pihavieras.

Säijässä oli hypervilkkaalle lapselle tilaa hengittää ja kuulijoita loputtomille, mielikuvituksellisille tarinoille. Siellä oli myös Pyhäjärven perkeleen kaunis luonto ihmeineen ja Hanna-mummo – pirkanmaalle aikoinaan piiaksi tullut savolainen. Mummo maalasi vaatimattoman mökkinsä huvilan väreihin, hoiti tilaa ja lapsilaumaa, rauhoitti humalassa riehuvan vätys-ukkonsa lypsyjakkaralla, juotti hymyillen pullakahvit säästeliäälle kylähöperölle ja kossumehua lääkkeeksi nuorimmalle lapsenlapselleen vanhemmilta salaa. Ja ennen kaikkea opettamatta opetti:

Kun ei kumarra, ei tarvi pyllistää.

Pohjanmaan mummoni – svealainen verenperintöni – taas opetti ainakin sen, että on yhtä kovia päitä kuin omani. Muiski opetti myös, ettei naiset ”naistentöistä” tykkää välttämättä lounaassakaan, ettei (oikealle) ennustajalle pidä mennä ja että mustat linnut tuovat kuolemaa. No, viimeinen jäi oppimatta: ehdin oppia ennen, miltä haiskahtaa aabrahamilainen fasismi demonisoidessaan vieraat – pakanalliset – tiedot ja tavat. Propaganda on aidan matalin kohta auktoriteetille, kuten nyt esimerkiksi Beel-zebuub, ukkoperkele ja ganja. Tai norjalaisten ukkelin korpit.

Pitkäaikainen, vuosien saatossa vain kivuliaasti tarkentunut unelmani tosiaan on komposti, ympärillään perinteisen tehokkaasti viljelemäni, metsäinen pientila luonnollisine – maaperää hoitavine – kiertoineen. Pihatossa tietenkin alkukantainen suomenhevostyöjyrä ja peltomaita huoltamassa muutama Suomen lammas sekä pikkujengi Suomen karjaa. Sorkat ja sonta hoivaavat maata vuorollaan, ja hevosella tekee pelto- ja metsätyöt ilman tuhoa. Heinämoottori käy vielä, kun muut taistelevat Hullun Maxin kanssa löpötilkasta – ja polle paskoo silkkaa polttoainetta, kuten muutkin elukat.

Ennen vanhaan maata viljelevä ohjasi mielellään ohikulkijat ja vieraat pellolleen ison hädän hetkeä helpottamaan. Pelloille ajettiin ainakin vielä lapsuudessani – ehkei sellainen ole enää EU-Suomelle soveliasta – kitkerän katkuista sianpaskaa teholannoitteeksi. Eipä sekasyöjän ja sekasyöjän kakan koostumuksella liene suurta eroa, joten eikö ole hirvittävää energianhaaskausta jättää käyttämättä kotimaassa ilmaiseksi tuottamamme maanhoitoaine? Kiinassa oli aloitettu ihmispaskan (hajuton) keruu ja käyttö -projekti – miettikää mitkä paskaresurssit!

Varoitus! Tämä kirjoitus on itsestäänselvästi täyttä paskanjauhamista. Oikeammin: paskasta jauhamista, ei siis ihan pelkkää paskapuhetta…

Svean viemää

Toinen varoitus! Tämä kirjoitus on epäilemättä täysin svea-vastainen. Siis svea-vastainen, ei ruotsalaisvastainen. Ruotsalaiset ovat ihmisiä – hyviä tyyppejä tai, todennäköisemmin, jokseenkin mulkkuja – kuten suomenruåtsalaiset ja ruotsinsuomalaisetkin sekä kaikki muutkin. Silti: jos saat Ruotsissa baari(- tai snagarijono)ssa turpaan, kyseessä on mitä todennäköisimmin ruotsinsuomalainen – lännen bättrefolkin rotuluokittelevin perintein se epäilyttävin etninen vähemmistö. Saamelaisista ei sen parempaa ole tuumailtu, mutta nenänsä puolesta måste inte niin pelätä.

Läntisten merien takaisten suvaitseminen ei vaan ole ollut suoma(a)laisille – Pohjolan turhia lässyttämättömälle väelle – koskaan järin hyväksi ja terveellistä. Svea-kulttuurin ja sen edelleen jatkuvan vaikutuksen – esimerkkeinä talouseliitti ja hattuherrojen sodanlietsonta ”pahaa ryssää” kohti – vastustaminen Suomessa ja Sapmíssa on jokaiselle alkuperäisten kulttuurien – olkootkin sitten vähän väkivaltaisia ja/tai juroja – säilymistä tahtovan velvollisuus. Ei se nykyruotsalaisen syy ole, kun ei rupee herrasteleen – mutta Ruotsi pysyy uhkana suoma(a)laisten itsenäisyydelle ja yhteiskuntarauhalle.

Svea aatelisneitoineen tuhosi suoma(a)laisille itsestäänselvän sukupuolien tasa-arvon: siinä missä jaarli Birger julisti Suomeen ”naisrauhan” Ruotsin kuninkaan nimeen, suoma(a)laisia neitoja oli haudattu aikoja sitten ruhtinaallisen – päällikön – omaisuuden kera, itämaisine metalleineen ja koristeineen. Jos jaarli vieraana tunkeilijana olisi tavannut ”suojelemansa” suoma(a)laisen akan, lieneis naisrauhan julistus jäänytkin viimeiseksi huuteluksi näillä (maallisin) main. Lallin tarusta nautin suunnattomasti, vaikka edustaakin lounaisuutta avuttomine, vasikoivine tupa-vaimoineen.

Sanovat, että ”kuninkaz” on lainasana germaanikielestä suomeen. Uskon, että nykyisin Norjan, Ruotsin ja Venäjänkin alueella asuvat suomaalaiset antoivat sanan germaaneille. Uskon kylläkin, että ”kuningatar” on lainasana lännen sivistyksellisestä sukupuolierottelusta suomen kieleen. Hän, todennäköisesti alunperin se. Rumat ne vaatteilla koreilee ja tylsämieliset sanoilla. Asiat on asioita, ei feminiinejä tai maskuliineja. Ihmiset on ihmisiä vehkeistä riippumatta. Sanovat muuten, että sanskriitiksi ”akka” tarkoittaa isosiskoa. Olisi suomeksikin osuvampi suomennos kuin vaimo.

Uskon, että suoma(a)laiset ovat perkeleen vanhaa väkeä ja asuttaneet Pohjolaansa ainakin kampakeraamisen kauan – ja laajalti. Uskon, että monikulttuurisena (heimoisena) ja liikkuvaisena kauppaväkenä (arkeologisista löydöistä päätellen) suoma(a)laiset ovat olleet tekemisissä – ja vaikuttaneet – moniin nykyisiin valtakansoihin niiden nuoruuden päivinä. Uskon, että venäläiset ovat suoma(a)laisten lapsia. Uskon, että Lounais-Suomen rannikkoja on aina asuttanut eri porukka – vasara-kirves-kulttuurista asti. Suoma(a)laisille leudon meren ranta oli liian altis – metsä on kotini ja linna(vuore)ni.

Arktisten merien rannoille suoma(a)laiset sopeutuivat. Kirjaimellisesti jäätävässä ympäristössä ei ollut vaaraa, että elämöivät etelänmiehet olisivat häirinneet elämänmenoa ja elannonhakua – jos pysyivät hengissä, energiaa tuskin jäi kukkoilemiseen. Sisämaassa saman karsinnan hoitivat erämetsät, loputtomat suot ja veneettömän matkan katkaisevat vesistöt siellä sekä täällä ja tuollakin. Tosin rannikkovieraiden aiheuttama vainovalkeiden ketju ja väkivaltainen vastaanotto turkuja ja toreja pidemmälle tultaessa lienevät pitkään estäneet sisämaan olojen testailun isommalla joukolla.

Suoma(a)laiset kuitenkin tekivät – ehkä säälistä – ”kiitospäivän virheen”, kuten monet luonnonkansat ympäri maailman: erehtyivät luottamaan – tai ainakin sietämään läheisyydessään uutta väkeä: kiinteästi asuvia maanviljelijöitä, jotka eivät näyttäneet muodostavan uhkaa. Suoma(a)laiset eivät omistaneet vaan kävivät maita. Johtajuus oli ansaittua: se, joka oli pätevin pitämään kaikki hengissä ja yhteisön hyvinvoivana, luonnostaan johti – oli siis päällikkö, ”kuninkaz”. Uskon, että etelästä tullut vasara-kirves-kansa voisi olla sveain alkuperä, ja norjalaiset voisivat olla suoma(a)laistumisen karaisemia sveoja.

Miekan ja ristin (paavin ”ryöstäjälle ryöstösaalis” -käytännön) rohkaisemina sekä raudan ja mekaniikan voittokulun alun hedelmien huumaamina etelämmässä eurooppalaiseen ”sivistykseen” paremmin assimiloituneet sveat sitten päättivät lähteä valloittamaan suoma(a)laisten elinalueita, sisämaata. Tervaa, hamppuköyttä ja puuta tarvittiin merenkäyntiin, ristiretket kävivät kuumina. Pohjolassa oli lisäksi ilmeisen loputtomiin muitakin rikkauksia: riistaa eli lihaa ja turkiksia, lohta ja muuta kalaa, talia ja hylkeennahkoja. Toki suoma(a)laiset rannikoilla – uskon, että paljon pidemmälläkin – kävivät kauppaa, joten asia oli tiedossa.

Ehkä akkainmaansa läpikodin tunteneet ja sitä hoitaneet suoma(a)laiset olivat se tarujen Sampo.

Hamppu, viljely ja kadotettu ymmärrys

Valitan aiheuttaessani monelle pettymyksen: en kerro tässä yhteiskunnan kieltämän lääkeyrtin kasvatuksen saloja (joita en tunne) tai edes ayahuascantäyteisistä tajunnanlaajennuksista (joita en tunne) – Meksikosta kylläkin vähän.

Amerikkojen alkuperäiskansat kulttuureineen tuhottiin Kolumbuksen – historian yliarvostetuimman dorkan – ja Cortésin jälkeen, sanovat. Epäilemättä totta, jos tarkoitetaan loppusilausta, Wounded Kneen kaltaista silmitöntä massamurhaamista tai Mexico-Tenochtitlanin loisteliaan vesi(viljelmä)metropolin tuhoamista ja orpoväestön rippeiden alistamista työvoimaksi – omaan, älyllisesti ylivertaiseen kulttuuriinsa ja viisautta kunnioittavaan perintöönsä oikeudettomiksi orjiksi ja (haaremi)vaimoiksi ”kunnon kristityille”.

Parasiitista paratiisi

1491, katsaus alkuperäiskulttuurien tutkimukseen Amerikoissa, antaa viitettä tuhon tulleen aiemmin, olleen muodoltaan kovin erilainen ja traagisuudellaan (ihmiskunnalle) ylittävän sietokyvyn. Kirjoittaja Charles C. Mann tukee modernien arkeologien teoriaa, että eurooppalaiset eivät valloittaneet villin luonnon villejä lapsia vaan rantautuivat mantereelle, jolta valtavat ja verraten suurenmoisen kehittyneet yhteiskunnat oli aiempien merentakaisten vieraiden tuoma tauti hetki sitten pyyhkinyt pois. Tuohon aikaan esimerkiksi koillisrannikon kalastusvedet kuhisivat jo eurooppalaisia.

Mannin mukaan luonto oli villiintynyt ”paratiisimaiseksi” valtavine eläinmäärineen, kun ihmisen muokkaava käsi oli kuihtunut isorokkoon. Esimerkiksi eurooppalaisten kohtaamien valtavien (kyyhky?)lintumäärien oli oltava väliaikainen ilmiö, sillä helppo riista ei esiinny merkittävänä arkeologissa tulipaikkojen luujäännöksissä eli ravinnossa. Samat linnut kylläkin mielellään ruokailivat ihmisten viljelyksillä – kun ihmiset pelättimineen ja linkoineen katosivat, linnuille tarjoutui loputon ravinnonlähde, eikä ihminen ollut saalistamassa niitä edes helpoksi välipalaksi.

Samoin lienevät syntyneet biisonien tarumaisen valtavat laumat – ihmisten tarkoin mietityt preerioiden polttamiset, laumojen siirtely ja hallittu harvennus (kuvaukset rotkoihin sadoittain ajetuista eläimistä lienevät joko kertomuksia sotatapahtumista tai surunvalituksia, kun kulotushommissa kaikki ei mennyt kuin strömsöössä) olivat pysähtyneet, mutta ihmisten muokkaamat, valtavat heinämaat jäivät vapaasti jyristeltäviksi. Suurpetojen määrä kasvoi luonnollisesti myös hurjasti, kun saaliseläinmäärät räjähtivät ja ihmisen aiheuttama kilpailu ja uhka lähes katosivat.

”Uuden maailman” häkellyttävä kasvirunsaus ei ollut – kuten aikalaiset uskoivat – kenties sittenkään nähnytkään ”villiä” – (villiintynyt on käypä sana) ja ”koskematonta” luontoa. Alkuperäiskulttuureissa ympäri maailmaa – esimerkiksi Savossa – tunnetaan maankäytön olennaisena muotona kulotus, maaston muokkaaminen tulen avulla. Ilmastohysteriahihkunta nosti aiheen puheeksi Brasilian ja Australian (käsittääkseni jokavuotisten) metsäpalojen jeesustelun yhteydessä. Nyt siis myös alkuperäisihmisten ikivanhaa viisautta demonisoidaan ”ilmastotaiston” nimeen.

Kulotukseen liittyy kiinteästi käsitys siitä, että samaa maata ei voi käyttää samaan asiaan kovin pitkään – kannattaa siis mieluummin vaihtaa paikkaa kuin nyhtää tyhjästä. Samaan maankäyttötraditioon kuuluu olennaisesti myös viljeltävien kasvilajien runsaus ja vielä olennaisempana lajien valikoiminen samanaikaisesti niin, että ne tukevat toistensa kasvua ja vuorotellen niin, että maaperä on saanut kierron sulkeuduttua liki yhtä paljon kuin siitä on otettu. Mallit toki nähtiin luonnon omassa järjestyksessä – tietoa sovellettiin käytäntöön yhteisön tarpeiden ja ympäristön mukaan.

Kun Kristoffer Kolumbus nousi maihin Amerikassa vuonna 1492, siellä asui todennäköisesti enemmän ihmisiä kuin Euroopassa. Mexicoiden pääkaupungissa Tenochtitlánissa oli juokseva vesi ja uskomattoman puhtaat kadut – toisin kuin eurooppalaisissa pääkaupungeissa.

Amazonin alueen intiaanit viljelivät sademetsää tuhoamatta sitä, mutta eivät suinkaan koskematta ympäristöönsä. Andien uskomaton tiejärjestelmä ulotti inkojen vaihtoverkoston rannikolta vuoriston huipulle. Eurooppalaiset saapuivatkin ihmisten läpeensä muovaamalle mantereelle.

1491 paljastaa inkojen, mayojen ja monien muiden intiaanikansojen loisteliaan historian. Kirja on jännittävä ja perinpohjainen tutkimus tieteen uusista paljastuksista ja kokoaa koko mantereen historian yksiin kansiin.

Into-kustannus teoksen 1491 takakannessa (2011)

Ei vain lihasta

Lännessä rakastetaan hokea, ettei nykyisen väestömäärän tarpeita voida täyttää perinteisen menetelmin ja ettei luonnostaan ahne ja laiska ihminen sopeutuisi ”kommunismiin” – että ilman omistusta ja markkinoita yhteiset työt jäisivät tekemättä ja (ne) kaikki vain pummailivat ilmaisia asioita. No. Nyky-Lännessä roskiin heitettävällä ravinnolla voitaisiin jo ruokkia suuri osa maailman nälkäisistä. Ja jatkuvasti 1% väestöstä lojuu luksusveneissä ja odottaa suurimmalti osin puutteessa elävän rahvaan tuottavan työllään heille vielä lisää runsaudessaan turhanpäiväistä.

Ei nykyisenkään väestön kannattelun ongelma liene planeettamme resurssien vähyys (vaikka niitä tuhotaankin sumeilematta tuoton eteen), vaan tapa jolla tuotetaan – riisto – ja suuremmin vielä tapa jolla jaetaan – taas riisto. Uskon planeettamme olevan kykenevä uusimaan itsensä vielä monenkin hölmöilyn jäljiltä, kuten Detroitin autioita tehdaskortteleita ja Tšernobylin ydinlaskeuma-alueen valloittanut luonto osoittaa. Ei huonot tapamme tuhoa ilmastoa tai planeettaa – ainakaan ilman ydintalven tasoisia vatulointeja – mutta omaa hyvinvointiamme nykysysteemi kuihduttaa.

Alkuperäiskulttuurit – suomaan tai amerikkalaisten – eivät tarjonneet vain materiaalista vakautta, tai oikeammin ruumiin ja mielen hyvinvointia ei erotettu toisistaan. Ihmisluonnon henkisiä tarpeita – kuten kunnioituksen- ja vapaudenkaipuuta – ei unohdettu. Yhteisön piirissä saattoi elää hyvinvoivana alati kamppailematta, ja se oli tarpeeksi suuri kannustin noudattaa sääntöjä, joita viisaat pohtivat ja sopivat kaikkien, ei omaksi hyväksi. Yhteisön jäseniä ei pakotettu tottelemaan, vaan viisaat johtajat ilmoittivat yhteisön kannan – läntisin termein ehkä painavan suosituksen. Vapaus päättää omista teoista – ja vastuu niiden seurauksista oli yksilöllä.

Ihmiset ovat siis jo muinoin kyenneet turvaamaan valtavien, monimutkaisten yhteiskuntien vakauden ja funktionaalisuuden jättimäisine maanmuokkaustöineen ilman fasistista tarkkailua ja pakotusta. Päätösvalta yhteisiin asioihin sopii antaa viisaille ja vanhoille – jotka eivät haali tulevaisuuden varalle, jälkikasvu on osa yhteisöä. Kiinteiden rakennelmien (varastotilan) puuttuminen tai yhteisyys vähensi resurssien keskittymistä yksilöiden hallintaan. Jos nyt mieleen pulpahtivat vaikkapa ”ne julmat atsteekit kauhistuttavine uskontoineen”, kannattaa pitää mielessä, että länsimaisen narratiivin antama kuva näistä on peräisin keskiajan katolisen kirkon palvelijoilta. Siis inkvisition ajalta.

Johtavaan asemaan kuului ainakin eräällä Pohjois-Amerikan kansalla todellinen vastuu: jos jäi kiinni varastamisesta, saattoi saada karkoitusrangaistuksen. Mutta jos jäi kiinni varastaessaan nälkäänsä, yhteisön johtajaa saatettiin rangaista velvollisuuksiensa laiminlyönnistä. Otetaas tämä saman tien käyttöön Suomessa: konklaavikoivistot, mätäheki-isätjapojat, mahtisaaret, isäjuhat, (finland for) sale ja kaikki kansalle kuuluvaa päätösvaltaa mielivaltaisesti koplaillen käyttäneet isoveli-poliitikot, hyväveli-virkamiehet ja muut mätiäiset totaalisesta vatuloinnista julkiselle häpeätuomiolle ennen kuin julistetaan kurjiksi varkaiksi, joita ovat.

Kansanmyrkytyslaitos

Haluaisin esittää jo etukäteen tulevalle kansanneuvostolle anomuksen: toivon edellämainittujen muassa tuomittavan ja poislaivattavan BigPharma Marketing Consultation Corpin (tunnettiin aiemmin tehtävällä kansaneläkelaitos) toimitusjohtajan (isopalkkaisimman vastuuhenkilön) ajalta, kun läpi-ikänsä läpivammaisen – jo vuosia aiemmin hengitystukilaitteen, sähköpyörätuolin ja henkilökohtaisen avustajan varassa elämään opettelemaan joutuneen – isosiskoni loppuelämä tuomittiin kuolaavaan kärsimykseen KELAn toimesta, potilasturvallisuuden nimissä.

Kahdessa uutisessa tiivistyy sisareni elämän ja viimeistenkin elämänlaadun rippeiden kadotuksen alku. Toinen tiedotti toimeentulotuen – lääkekorvauksineen – siirtyvän sosiaalitoimelta KELAn vastuulle. Jo ennestään – ah, niin vaarallinen – erityiskorvattava (erityiskytättävä) yrtti päätettiin jättää korvausten ulkopuolelle – siis estää köyhiltä tarvitsemansa luonnonlääke. Toisessa uutisessa kerrotaan, miten KELA uhkaili lääkäreitä salaisella kirjeellä – mikäli nämä määräisivät lääkekannabista. Sisareni lääkkeiden saanti katkesi taas, kun huonokuntoisena ei päässyt Tampereelta Turkuun asti reseptiä uusimaan.

Vakavalla naamalla KELA perustelee kasvin kieltämistä ”potilasturvallisuudella” samaan aikaan, kun lääkeyhtiöt tahkoavat tuottoa ihmisille – jopa muksuille – kuin karkkina jaeltavista mielialalääkkeistä (soma!) ja opioideista. BigPharma kiittää ja kumartaa. Nykytiede kartoitti ihmiselimistön reseptorijärjestelmän, joka aktivoituu kehon ensikosketuksessa kannabiskasvin tuottamiin yhdisteisiin – ihmisellä on vastaanottimet yhden yrtin ominaislaatuisten aineiden käyttöön. Kannabiksen yliannostukseen ei käytännössä voi kuolla. Haluaisin tiedustella KELAn asiantuntijoilta: Mitä vittua??!!

Ihmisen yrtti

Sisareni joutui ennen kannabis-reseptin saamista kokeilemaan erilaisia – kuulemma yrttiä turvallisempia – kokeellisiakin lääkityksiä MS-tautiin – jotkut saivat oksentelemaan useita viikkoja, yhdetkään eivät tehneet sisareni voinnista parempaa, mitenkään päin. Oikeudettoman lain laittomuuteen pakottamana Soile tiesi hyvin, että puhdas (lannoitejäämätön, hiuslakaton…) kannabis tekee välittömän ja selkeän parannuksen hänen kehonsa – ja mielensä – toimintoihin. Mahdollisuus säännölliseen, turvalliseen kannabiksen polttamiseen – sisareni poltti röökiä jo – eli resepti toteutui sitten vihdoin kuitenkin.

Kun sisareni syntyi, äidilleni ei luvattu juuri paria vuotta enempää lapsen kanssa – yksi (ainoa?) pääongelmista on, että joskus hedelmöityksessä Soilen kromosomeissa on irronnut kaksi palaa ja vaihtaneet paikkaa. Paljosta luonto puskee läpi elämää luodessaan, kun silti (kokeilepa kasata verrattain simppeli ikeahylly osin väärillä ohjeilla) ihan ihmisen sai vielä nytkin aikaan: syövän, ajattelevan ja paskovan. Ennen KELAn tihutöitä sisareni oli vielä myös kielen muodostukseen, ruumiinsa hallintaan ja oikeuksiaan vaatimaan kykenevä – vuosien kannabiskäytön jälkeen jopa käveli taas omin jaloin vessaan.

Kannabis oli(si) sisarelleni ja on tai olisi monille muillekin suoma(a)laisille korvaamaton lääkeyrtti. Kaikille ei mikään – paitsi vesi ja ilma – sovi, eikä varmasti myöskään tietoisuuden kokemiseen vaikuttava THC-pitoisen kannabiksen nauttiminen (sitä ei ole pakko polttaa) – eikä edes kannabiksen, vaikka siitä THC olisi jalostettu olemattomiin. Psykedeelisenä aineena THC vaikuttaa toki myös mieleen – lienee ”päästä kiinni” ahdistavastiko vai vapauttavasti.

Sisareni tapauksessa kannabis – pääasiassa käytössä oli korkean THC-pitoisuuden lajike, Bedrocan – vaikutti tasapainottavan kropan toiminnan pikkuvikoja, niin että summana keho vain ”toimi paremmin”, oli hallittavampi. MS-taudin fatiikin ja kielellisen takkuamisen kannabis peittosi ihmeen tavoin. Pissaongelmat, ruokahaluttomuus, elämänhaluttomuus… Toisen neurologisen sairauden aiheuttama lihasheikkous väheni – kuntoutuksessa jo lenkkeiltiin.

Minulla tarjoutui jokin aika sitten tilaisuus polttaa CBD-kannabista – siis sitä laillista, joka ei sisällä psykoaktiivista THCta. Tuntui kuin olisin ollut huonosti hoidettu, kuivunut moottori, joka nyt hellästi putsattiin ja kaadettiin tuoreet öljyt koneeseen. Kivuliaisuus kutistui. Tunne ei ollut uusi: epämaterialistisena yövarastotyöläisenä ei ollut paha maksaa viisikymppiä akupunktioneuloista, joiden jäljiltä eleli viikon kuin enkelin koskettamana – sisareni ja (myös ”geenivammaisen”) äitini tavoin.

Ylimielinen lääketiede, joka ei auta ketään

Luonnonkulttuureissa yhteisöihin syntyy tai kasvatetaan parantajia ja tietäjiä, jotka kykenevät ohjailemaan kaikkeuden (muodostavia) energioita: šamaanit, gurut, noiat… Nimitykset ja rituaalit muuttuvat ajan ja paikan mukana, mutta monet perusteemat pysyvät. Viisautta on nähdä, kuulla ja tietää mielensä avulla, vuoret näkyjen antajina ja neljä tuulta – ilmansuuntaa ja kansan(sa) pelastaminen pyrkimällä pois lännen–idän- eli sodan tieltä etelä–pohjoisen elämän tielle.

Idässä – ja teoreettisen fysiikan uusimmissa teorioissa – hyväksytään käsitys ihmisestä ja ylipäänsä kaikesta energioiden uniikkina ja yleispätevänä muodostumana, joka on jatkuvassa muutoksessa ja muuttumaton. Tällainen maailmankuva ei tarkoita lihallisen maailman tai kokeellisen tieteen tulosten kieltämistä vaan – kuten Einstein taivutti mekaanisen fysiikan maailmankuvaa – kaiken vain täytyy ymmärtää olevan suhteellista, mukaanlukien todellisuus ja aika.

Jokaisella tiedostavalla olennolla on oma perusasetuksena, ominaisolemus ”maailmankaikkeuden koodissa”. Kun itsensä tiedostavan olennon energioiden tasapaino kärsii – läntisin termein puhuttaisiin sairaudesta tai stressistä – se kokee kärsimystä. Yhteisen todellisuuden ja jaetun olemuksen maailmankuvassa yksilön tuska ei ole vain hänen ongelmansa. Energioiden epätasapaino on leviäväistä sorttia – poistamalla ympäristön kärsimystä vähentää myös omaansa.

Jopa läntinen lääketiede on alkanut tunnustaa kiinalaisen lääketieteen vanhoja metodeja vaikuttavina hoitoina, kun tähän asti valistuksen henkeen kaikkea, mitä ei voi mitata ja sittenkin jos ei ole sertifikaattia – on pidetty puoskarointina ja höpöhöpönä. Läntinen tutkimus on vahvistanut – nyt jo – puolukan perkeleenmoisen terveellisyyden, edistystä siis tapahtuu myös tieteellisen konsensuksen poliittisen status quon varjostamassa pimeässä nykyajassa.

Joka tapauksessa tänä jouluna sisareni ei osannut puhua – laitos, johon Soile valitettavasti muutti alkuvuonna, kieltäytyi antamasta sisarelleni lääkettään ”koska sitä ei voi annostella”. Vetreasta ei suostuttu viemään sisartani edes lääkesätkän kanssa ulos, pieninkin helpotus sisareni oloon evättiin. Sen sijaan koronahysterian varjolla omaisten pääsy Soilen luokse käymään estetään edelleen – silti äidin antamat ohjeet ja ostamat käyttötavarat jäävät huomiotta, puhelin lataamatta.

Ennen kannabis-lääkityksen katkeilun alkamista parisen vuotta sitten Soile luki, hoiti asioita ja viestitteli läppärillään, leipoi ja kokkasi avustajan kanssa, nauroi ja keskusteli… oli toimiva ja (omaksi itsekseen) eloisa liikuntavammainen. Ja isäni kävi kalassa, matkusti nyssellä asioillaan. Tänä jouluna isäni oli sairaalassa – lääkemyrkytyksestä heikkona. Koronakielto esti viemästä uusia lukulaseja. Vein sitten välipäivinä kotiutuneelle, kera kirjan Pohjolan metsästä.

Puoli-luulotautiselle isälleni on aina – ja etenkin nyt seitsenkymppisenä – tuputettu BigPharman tuotteistoa jos jonkinlaiseen vaivaan. Kolesterolilääkkeet tekivät oman tuhonsa. Kakkosdiabetespillerit – jotka äitini lopetti ilman mitään vaikutusta – epäilemättä omansa. Lääkärin auktoriteetilla voi tehdä helppoa tiliä vähät kiinnostumatta, mihin joku vanha valkoisen roskaväen patu kuihtuu – hyötyypähän joku edes surkean elämän surkeasta hiipumisesta.

Isäni käveli jo nuorena kuin vanha mies, selkä köyryssä. Ja selkänsä takia jäi nuorena miehenä eläkkeelle. Pitkä erakkopoika tuskin halasi muiden tasalle. Todennäköisemmin kyse oli samasta kuin omassa kaularangassani, se vaan on etukäyrä (ei vihje nöyryydestä). ”Tietynlaisesta” tavastani kävellä kiinnostunut, melkein eläköitynyt reumatologi kehotti vastaanotolleen, pohtimaan mikä kieron ruodon sekä teini-iästä asti jatkuneiden väsyn ja säryn takana voisi olla.

Olemukseni kumi-nivelineen, äitini ihopsoriasis, väsymyshistoriani, nikamieni kulumisen tapa ja mitä lie olivat perusteluina, kun reumatologi kertoi olevansa melkoisen varma, että vaivani on immuunisairaus – hyytävältä – nimeltä ”selkärankareuma-tyyppinen nivelpsori”. Hyi helvetti. Itse pitkän uran tehneenä poisjäämässä oleva reumatologi yritti saada minut jatkotutkimuksiin reumaosastolle – jonka heiniä määritykseltään vajaahko tauti ainakin silloin oli.

Lähete aiheutti kutsun TAYSin reumapolille – juttelemaan, kuten selvisi. Nuoren naislääkärin – joka jatkuvasti vaikutti haluvansa olla jossain aivan toisaalla juuri silloin – ei selän taivuttelua kummempia tarvinnut tutkia osaakseen kertoa minulle vakuuttavalla äänellä – vajaan tunnin aikana ainakin kolmesti – ettei minulla ”ole minkäänlaista reumatautia” eikä ole viitteitä psoristakaan. Epikriisistä oli unohtunut myös nuoruuteni ihopsoriläiskät, joista kerroin kun kysyttiin.

Ehkä TAYSin reumapolilla ei vaan nyt oltu budjetoitu hankaliin tapauksiin – nivelpsori on vaikea diagnosoida ja hoitaa. Minua ei selitys lämmitä, etenkään kun myöhemmin vielä kerran yritettyäni yleislääkäri Hatanpäällä antoi kaiken edeltävän kerrottuani käteeni – mielialakyselyn! Olin myös jo kertonut, että minulla on nuoremmalta iältä pitkä historia depressiosta – ja sen selättämisestä – eikä tässä nyt mieltä tai sen alaa väsytä, vaan ruumis on raskas ja joskus kipiäkin.

No, ainakin minulla on haju, mikä vaiva voisi olla – ja itsehoitokeinot: akupunktio, aurinko, terva ja sauna sekä nukkumisolojen huomioiminen. Paahtava aurinko ja ruskean karhea nahka (ne on sveat, jotka palaa) kertovat hyvästä olosta. Vedoton parveke, heinäkuun luonnonsolarium ja 70 selssiusta tekevät valittavaisesta Suomen akasta iloisen ja työteliään. Ja ne neulat. Ja se kukka. Tervasaippualla pysyy nahka kasassa, ihosta psorit säikytti hautaterva.

Ja sauna – mieluusti kylmän kaljan kera – on elintärkeä suoma(a)laisen mielenkin terveydelle.

Ihme hamppu

Sen lisäksi, että kannabiskasvin – kotoisammin hampun – kukinnot ovat ihmiskunnan tuhansia vuosia monipuolisesti – tai vain yleisen tasapainottavasti – käyttämä lääke, samasta kasvista on paljon muuhunkin: tekstiiliksi, kuiduksi, kuivikkeeksi, kosteusvoiteeksi. Ja hampunsiemenet ovat energiapitoista ravintoa. Nykyteknologia on osoittanut hampusta voitavan muokata biohajoavia, mutta käytössä kestäviä materiaaleja – jopa taloja.

Hamppu on tekijäainesta myös biopolttoaineiden saralla. Ja tällä alalla hampulla onkin kilpailijoihinsa nähden pari valttikorttia. Ensinnäkin hamppu on oikeastaan rikkaruoho, suomalaisessa luonnossa sen sukua löytää polttavasta nokkospuskasta – se siis kasvaa nopeasti, karussakin maastossa olematta silti varsinainen ruokakasvi – viljan tankkaaminen kun ei tunnu hyvältä. Pohjolan asukille ei ole luonnollista tuhlata ruokaa.

Hampun vielä suurempi valtti on sen erinomaiset ominaisuudet viljelysmaan – maaperän, mullan – elvyttäjänä. Kun ihmiskunta on hedelmällisen maan riistossaan muuttanut suurimman osan pölyksi, lienee aika alkaa katselemaan, miten tuon kehityksen saisi peruutukselle. Toki kukaan ei halua ajassa taaksepäin, luopua lämpimästä kodistaan tai älyluuristaan, vaikka periaatteessa olisikin samaa mieltä. Aika ja todellisuus taipuu, muistattehan?

Mikään, mikä on joskus ollut ihmiskunnan tietoisuudessa – saati käytössä – ei voi lopullisesti vaipua unhoon. Joukossamme on myös perinteensäilyttäjiä, alkuperäisten kulttuurien tietoa säilyttäviä ja opettavia yksilöitä, joilla on kulttuurien eroista ja maantieteellisestä kaukaisuudesta huolimatta yhteinen tehtävä ja yhteinen todellisuus – ikivanhan tiedon maailma, jossa aikojen tietoisuudet yhdistyvät – myös modernin teknologian mahdollisuudet. Toivoa on.

Käsi hyvään, käsi pahaan, käsi silkkaan paskaan

…sanoi pohjanmaan mummoni tarkoittaen ehkä, että vain herraskakarat selviävät elämästä luonnon likaa peläten.

Mainitsin kirjoituksen alussa, että olen pikkulikasta asti haalinut itseni paikalle sinne, mistä olen haistanut – edes vertauskuvallisesti – navetan, tallin tai vaikka strutseja. Varmasti oma vaikutuksensa on ollut sillä, että minulle on ollut aina helpompi ymmärtää elukoita kuin ihmisten kaksikielisyyttä – ja tulla myös paremmin ymmärretyksi kuin vaikka nyt.

Tallilla eväät saattoi olla rauhaisin syödä lantalassa, säännöllisesti eväitä täydennettiin kauralaarin viereisestä leivänkannikkalaarista – hiiren papanoiden, seitinohuen homekerroksen ja heinäpölyn keskeltä. Paskan talikoiminen ei ollut epämieluista, vaikka elikoiden kanssa eniten tykkäsinkin touhuta.

Voi paska pelottavaakin olla: Säijän lehmien ja minun välinen lieteoja yllätti pahoin olemassaolollaan, syvyydellään ja imullaan. Pelästynyt mukula nousi kuitenkin tielle seisomaan ja huutamaan suoraa kurkkua. Hetken päästä suoraa kurkkua huusikin äiti, kun yritti poistaa paksua lehmänkusipaskakerrosta ilman juoksevaa tai edes lämmintä vettä.

Minulla on ollut varmasti elämäni aikana kerran mahatauti (mahdollisesti kahdesti, ihan nassikkana) – muistan koska pakotettiin juomaan kamalaa keltaista jaffaa (ei se ainoa sokerilimsa olisi ollut). Aikuisena olen kärsinyt parista päivän mittaisesta pikkuruokamyrkytyksestä, noin niinku että molemmista päästä pääsee paineella, muttei taju lähe.

Editoillessani kohtapuoleen AvoinMedian julkaisuun tulevaa artikkelia, tämän kirjoituksen muusa iskeytyi ajatuksiini ja kieppui siellä – pyörremyrskyn nostattaen – harvinaisen sitkeästi. Piti kirjoittaa, kirjoittaa lisää ja lisää mieleen tulevia, irrallisia asioita. Huomasin, ettei asiat olleetkaan niin irrallisia – ennemminkin eri heijastuspintoja samasta, ihmiskunnan perimmäisestä ongelmasta tänä päivänä: me olemme unohtaneet, mitä elämä on.

Elämä on paskaa. Elämä on paskasta. Elämä syntyy paskasta, alkaa paskasta ja päättyy paskaan.

Maa on elämä.

Pohdintojani suoma(a)laisuudesta, sveain maasta, kaikkeudesta, tietämisestä, alkuperäisten ihmisten historian uudelleenkirjoituksesta ja ihmiskunnan luonnollisen tiedon kadottamisesta – ja löytämisestä – on kestänyt jo vuositolkulla. Viime aikoina mieltäni on askarruttanut enenevissä määrin – osin EUn ja sen tukipolitiikan määräävyyden ahdistamana – maanviljely ja erityisesti perinteinen suoma(a)lainen tapa. Miten kallioisessa, karussa ja kylmässä maassa pysytään hengissä, jos ulkomaan ”ystävät” eivät autakaan – vaikka lupasivat? Vieläkö metsä hyväksyy meidät lapsikseen?

Jokin kuukausi sitten päädyin katselemaan Netflixistä dokumenttia nimeltä ”Suutele maata” (traileri yllä). Ajan tavan mukaan hienon asian julkituonnin kärki on surullista kyllä vahvasti pelastuksessa ilmastonmuutokselta. Toisaalta, viesti ei vaikuta valheelliselta. Maaperää elvyttävän maanviljelyn – siis monilajikkeisen kiertoviljelyn, sen perinteisen tavan – kautta ihmiskunta pystyisi yllättävän nopeasti palauttamaan autioittamansa maat ravintoa tuottamaan. Kaiken salaisuus, äiti ja pyhä lehmä on maa ja vähän äiti lehmäkin. Multa, mikrobit ja maanviljely. Paska. Maa.

Paskamaa olisi hyvä olla.

Ihmisen maaperä

Maaperä-muusa toi pitkään mielessäni eläneelle ajatukselle nimitermin, kun virusten ja ihmiskehon yhteydessä puhuttiin maaperäteoriasta ja sen epätasapainon perustavanlaatuisesta vaikutuksesta sairauksien syntyyn. Pahis-pöpöt ym. aiheuttavat kyllä harmeja ihmiskehossa, mutta vain jos niille on tarjolla altis maaperä. On aivan sama, näkeekö alttiuden tieteellisesti allergioina, lihallisten solujen reaktioina vai ihmisen syvemmän olemuksen tasapainon häiriönä – olennaisempaa olisi yrittää muttereiden keräilyn sijaan pysäyttää hajoava juna ja arvioida tilanne ulkopuolelta.

Ihmiselle on annettu luonnostaan monia tapoja välttää haitallisia pieneliöitä: iho alkaa kutista liian paksusta kuonakerroksesta – ihminen harjaa, peseytyy… ihminen hengittää haitallisuuksia – ja kohta niistää rä’än mukana saasteet ulos. Vatsahappojen meressä ei selviä oikeastaan mikään ölliäinen, joka ei ole erikoistunut olosuhteisiin – ja niistä suurin osa taitaakin olla hyviksiä, ihmisen toisten aivojen kunnossapidosta, päivää!

Olennaisin ja vakuuttavin ihmisen varustus taistelussa mikrobi-uhkia vastaan on loputtomasti tehtäväänsä tarkoitetuksi itsensä todistanut – joskin myös välillä laiskotteleva tai ylireagoiva – ihmisen immuunipuolustus. Vaan ei ole seppäkään seppä syntyessään. Pikkunatiaisena, kun äidiltä lainattu immuunipuolustus vielä avittaa, tulisi mukulat pyöritellä mudassa, viedä eläimiin tutustumaan, pitää lemmikkiä ja ennen kaikkea – olla desinfioimatta ja ”suojelematta” pöpöiltä.

Kuitenkin läntisistä yhteiskunnista on luotu – jo ennen koronahysteriaa – desinfioinnin, ylipuhdistuksen sekä puhtaus- ja likapakkomielteiden mekka. Jo ennestään ihmisille haitallisia bakteereja on onnistuttu totuttamaan antibiootteihin tehden niistä hirviö-muunnoksia – ikään kuin sairaalat olisivat turvallisen oloisia ennenkään olleet (Äänekoskella puhuttiin ”arvauskeskuksesta”). Kaiken lisäksi antibiootteja määrätään edelleen joka vaivaan kuin viimeistä päivää.

Alkaa tuntua, että nyt todella eletään nykyisen – ei lihallisen vaan kulttuurillisen – ihmiskunnan viimeistä päivää. Markkinaliberalismia jumaloiva valta lienee nyt ajanut oman lempilapsensa – globaalit vahvimman rahamarkkinat – viimeinkin samaan tilaan rajoittamattomalla riistollaan kuin valistuksellinen, aineen ja hengen vastakkainasettelulle perustunut mekaniikan palvonta ajoi omansa – rajoittamattomalla riistollaan.

Tyhjästä on paha nyhjästä.

Viimeistään vuonna 2020 luotiin läntiselle – tai jokseenkin globaalisti – yhteiskunnalle uudet, tieteellisen objektiivisuuden kaupallisen edestä raivaavat normit, joiden toimeenpano tuntuu maskeineen, käsideseineen sekä vapauden ja sosiaalisen kontaktin rajoittamisineen ennemminkin suojelevan ihmisiä terveydeltä kuin ihmisten terveyttä.

Uskon tulevaisuudessa – etenkin tiukimpien pakkotoimien maissa – tapahtuvan ”suuren terveysromahduksen”, jossa väestön huomataan – valheiden perusteella – tuhonneen omat ja mahdollisesti usean sukupolven päähän lastensa mahdollisuudet terveeseen, vahvaan ruumiiseen ja sieluun. Vain status quon tekohengitykseksi.

Sitä huomiota seuraavan shokin, epäuskon ja ymmärryksen siemenen myötä ihmiskunta toivottavasti viimeinkin muistaa, että hienoimmat viisaudet ovat arjen yksinkertaisimpia asioita – ehkä keväinen leskenlehti paskakeosta törröttämässä?

Vuosi nolla oli ja elettiin. Nollapiste saavutettu, vuosi nolla on eletty (valeessa) ja nollattu, vain toivo edessä. Eliitin mulkut hävis pelin sillä hetkellä kun syntyi internet, jota käyttää ihmiset. Ja some. Odotetaan kuolinkouristukset ja aletaan elää.

Parempia vuosia, ei ajat loputtomasti voi huonontuakaan!

---

PÄIVITYS 2.1.2020 klo 20:23: Lisätty fb-postaus [”suomalaiset” Andersson och Henriksson helsingin ja tampereen yliopistoista (Koneen rahoituksella) kirjoittavat historiaa – siis nimenomaan kirjoittavat, valkopesevät valloittaja-ruotsalaisia hyviksiksi – p-amerikan alkuperäiskansoista (sveasonneille ”intiaanit”) vuonna 2010 […] Tapio Hiisivaara, ”Intiaanit tulevat” vuonna 1950]

PÄIVITYS 11.1.2021 klo 1:33: Lisätty ”BigPharma kiittää ja kumartaa.”
PÄIVITYS 14.1.2021 klo 19:07: Kielen korjauksia ja lauserakenteiden selkeytyksiä.

Kuvat: Johanna L