Mettäneidon iäisyys [novelli]

Härmälänojan ajattelija

Tuttu kettu istuu hiljaisena ja hyväksyvänä, seurana humisevassa illan hämärässä, ja neito seuraa yön tuloa. Naapurin peurain porukassa sammalet lentää ja hieta pöllyää, ja neidon punertuvat posket loistavat naurussa. Teerityttöjä, harakanpoikia, kuovimuoreja ja pöllövaareja on täynnään seurat, ja leikkien ja telmien, jutellen ja pohtien neito viettää viehättäviä hetkiä.

Äiti-susi, isä-ohto ja veli-ahma aina matkojen päässä ja lähellä suojelevat, ja neidon on turvattu elää miettimättä, mitä voi tulla. Kuuset, männyt, koivut ja haavat kertovat tarinoita elämistään kaukaisissa maissa menneessä ja tulevassa, ja neito eläytyy: haaveilee houkutuksista, värisee vaaroista. Mutta kerran neito huomaa: ”Miksi te vaikenette nykyhetken iäisyydestä?”

Kuuset laskevat katseensa maahan, männyt ilmehtivät surua taivasta päin, koivut vääntelehtivät vaikeina ja haavain havina vaimenee kuin huonon omatunnon kuiskaukseksi. ”Minä käskin”, jyrähtää ääntä kumeammin isä-ohto varjoistansa ilmestyen. ”Nykyhetki on illuusio halusta ja himosta historian ja muotoutumattoman välissä, sitä et sinä riepukka kaipaa. Se tekee onnettomaksi”.

Mutta vasta versoavalle mielelle, kaikesta uteliaalle ja kuvitelmiltaan loputtomalle, ei tuo rauhaa viisaus. ”Rakas ohto, lupaan etten tule onnettomaksi. Sitä paitsi onnettomaksi minut tekee tieto etten saa tietää.” Ja niin sai nykyhetki neidon valtaansa, kuluttamaan aikansa ei koskaan loppuvaan jahtiin. Neito unohti menneisyyden, lopetti unelmoimasta tulevaa ja alkoi ikävöidä.

Menneisyydessä on kaikki, mitä voi kuvitella, sillä miten voisimme kuvitella jotain, mitä ei koskaan ollut. Tulevaisuudessa on kaikki, mitä voi kuvitella ja vielä vähän enemmän, sillä miten voisimme kuvitella kaiken, mitä voi olla. Nykyhetki on erilainen, nykyhetki ei koskaan kestä. Mennyt ja tuleva näyttää olevan, nykyhetki vain sen, mitä ei ole. Ja sitten sitäkään ei ole.

Neito alkoi elää eloaan muuttuen. Nykyhetki tyhjeni kerta kerran jälkeen, kun neito siitä yritti kirjoittaa tarinaa. Hunajan löytäminen sai neidon ennen riemastumaan, eikä makean herkun tekijöiltä koskaan viety kaikkea jotta ne tulevassa jatkoivat puuhiaan. Nyt, nykyhetkeä himoiten, neito huomaamattaan ahmi pesän tyhjäksi. Nyt se oli mennyttä, ja neidon mahaan sattui.

Nykyhetki ei säilyttänyt iloa, ei hunajaa, ei mahanpurujakaan. Ainoa, mitä nykyhetki – ei säilyttänyt, mutta – loputtomasti toisti neidon mieleen, oli puute. Kaikesta mitä neidolla oli, tuli häviäviä hetkiä jotka katosivat pimeyteen. Ja kaikki se, mitä neidolla ei ollut, seurasi mukana jokaiseen nykyhetkeen, jonka neito sai kiinni menettääkseen taas samantien.

Menneisyydessä, ennen nykyhetken ikävää, ei neito ollut koskaan kärsinyt puutetta mistään. Nyt toisiaan seuraavat, katoavat nykyhetket muistuttivat kaikesta siitä, mitä ei koskaan ollut ollutkaan. Puutteesta puutteeseen häviävä nykyhetki loi ikävän, jonka kohteen neito vain aavisti, kunnes näki nykyhetkiä olevan niin monta kuin oli ajan kulkijaa. Neito oppi kadehtimaan.

Koppelolla oli ukkonsa – ja vaikka ne olivat keskenänsä erilaiset, olivat ne samaa, yhteen kuuluvaa. Neito oli yksin, eikä nykyhetkessä ollut muuta vikaa kuin se, puute ja ikävä. Neito päätti löytää kukkonsa, jonka kanssa voisi tehdä nykyhetken ikuiseksi. Eikä neito ajatellut ystäviään, perhettään, joiden kanssa ennen oli hetkensä jakanut ja maalannut muistoiksi.

Ikävän epätoivoisella kiihkolla neito vaati puisia laittamaan sanan maailman ääriin: ”Etsin ylkää itselleni.” Ohto ja äiti-susi taipuivat neidon tuumaan, mutta surien sanoivat: ”Koskaan emme tyärtämme hylkää, mutta luoksesi emme voi jäädä, jos kutsut ylkää vierailta mailta.” ”Vahva olen, mutta tappelen vain reilusti. Häviän, jos ylkän tänne tuot”, huokasi veli-ahma.

Välinpitämätön perheensä kohtalosta neito ei ollut, mutta palava puute jokaisen vilahtavan ikävän hetken myötä vaimensi omantunnon pistoksen. Muu paitsi himoisana välähtelevä kuva uljaasta ylkästä katosi. Tuo toinen saa kaipauksen katoamaan, nykyhetki toisensa jälkeen yllytti neitoa, joka uskotteli itselleen: ”Sen hetken onnesta voin jakaa kotiväellekin!”

Neidon kutsu kuultiin ensin etelän ikuisesti sykkivän auringon alla. Korskuvalla, raippaan kesytetyllä eläimellä laukkasi etelän mies matkaan, viihdyttäen itseään mielikuvituksilla kuvankauniista, soreasta metsän neidosta. Itsestäänselvää viattomuutta menettämättä antautuisi tuo sykkiväpovinen nymfineitsyt vastaanottamaan raa’an elämänvoiman purkauksen. Ja hoitaisi hedelmät.

Sitten, aamutähden valo luki viestin idässä. Vuosituhantiset pohdiskelunsa ihmisyyden ja jumaluuden luonteesta sekunneiksi keskeyttämään innostunut idän mies sytytti piippunsa, lastasi aasinsa ja kävi matkalle. Palkintona suurena olemisesta häntä odottaisi metsälehdossa lempeä, avoin syli pakopaikkana kärsimyksen koetukselta. Enkelinviisas madonna omistautuisi vain häneen.

Lännessä saatiin tieto itään saapuneesta viestistä ja jo ennen neidon kutsua on vankkurijono lähtenyt kohti päämäärää. Hoputtaen härkiään suunnittelee lännen mies jo elämäänsä kuuliaisen ja siveän neidon kanssa. Rengeillään suometsät valtaviksi pelloiksi raivauttaneen ja komean talon rakennuttaneen isännän on mieliessään ansaittua poiketa virkistymässä vaimon lakanoissa.

Pohjoiseen viestiä ei tarvittu. Kulkeissaan oli kuullut suomaan mies jo ohton tuskaisen ärjynnän, suden surun ulvonnan ja ahman huolesta sisaren puolesta. Naakat, pääskyt, hanhet ja muut kertoilivat miehien kulkevan neitoa valloittamaan, kukin omasta menestyksestään varmana. Tuntien tragedian tulevaksi neljäskin mies lähti hiljakseen samoamaan neidon majan suuntaan.

Kevyin kantamuksin kulkenut idän mies tavoitti majan, jonka neito tyhjistä korulauseista humaltuneena antautui filosofin käsivarsille. Teknisesti puhdasta suoritusta ylistävästi selostaen idän mies esitteli lihaisen rakkauden neidolle, vaan tämän nykyhetki ei edes venynyt. Pettynyt oli myös mies, eihän metsän madonnan viisaudessa ollut odotettua ylimaallisuutta.

Neito ei luovuttanut, mutta tylsistytti idän miestä arkisella menneestä, omasta elostaan ennen nykyhetken piinaa – joka ehkä olisikin filosofikuningasta kiinnostanut. Vaan kertomukset isä-ohtosta kiinnittivät korvan, ehkä sittenkin matka oli arvoisensa. Suruaan juopotellut isä sai kuorsatessaan kurkkuun pitkän terän, ja idän mies katosi ohton sydämen viisaus huulillaan.

Isäänsä itkevän neidon majalle saapui lännen mies ja näki arkkivihollisensa luoneen näyttämön esiintyä hyvänä ylkänä. Ohto sai kristillisen hautauksen, ja neito saatettiin uskomaan parempaan nykyhetkeen. Vaan siveä sukupuolirakkaus pimeässä pikaiseen sen taas tyhjäsi, kun idän miehen ylpeä akti oli sitä kannatellut kauniimmin. Läntinen isäntä ei moisista vaan alkoi rakentaa.

Kirjoille pisto toi ongelman, kun lomakkeeseen kuului jämptisti yksi vastaus per asia. Kesällä heleän vihreät, syksyllä syvän ruskeat, talvella jään siniset ja keväällä kultahilettä olivat neidon silmät, eikä sellainen käynyt. Säädyttömästä säännöttömyydestä pöyristynyt lännen mies jätti neidon majan, jonka ulkoseinää nykyhetkessä koristi renkien tapporahaksi muuttama veli-ahma.

Suomaan mies pohjoisesta kuuli kohtalot ja suri nykyhetken hurman hengettömiksi saaneita ystäviään. Neitoa aikojen alusta kaukaa katsellut koki syvää sääliä, tunsi hivenen hempeyttä hölmöä tyttölasta kohtaan. Kun arveli kovia ylkänhaussaan kokeneen, hylätynkin jo siksi viisastuneen, päätti vaeltaa neidon majalle olemaan ystävänä, kiintymystään kertomaankin jos tohtisi.

Elämänhimossaan oli kaukaisen etelän mies kiivaalla vauhdilla ajanut irti ratsunsa kengät, ja matka viivästynyt siksi, että neidon majalle vaahtoinen eläin jarrutti vain hetki ennen kuin suomaan mies ehti pihapolulle. Kaunis, korea etelän mies sai neidossa taas syttymään uskon nykyhetken voipuuteen ja kuvittelemaan elämänikuisen onnen oman kukkosen kanssa käyden.

Neidon nähdessään ei etelän miehen elämänvoima suostunut enää hetkeäkään odottamaan. Nykyhetken kovat raajat lukitsivat ruumiin, repivät vaatteen ja raiskasivat neidon. Yhtä kiihkeä katumus kuin akti osoitettiin pyhille neitsyille, jollaiseksi neidosta ei enää ollut. Jaloveristä ratsuaan suojeli etelän mies, ja niin oli tyttärensä hätää kohti rientänyt äiti-susi poissa.

Neito itki nykyhetken kaipuullaan kaikkensa tuhonneena ja muisti isä-ohton varoittavat sanat. Suomaan mies laskeutui pihapolkua, istui vaiti viereen. Pohjoisen miehen ja metsän neidon nykyhetket yhdistyivät ohikiitäväksi hetkeksi, ja neito ymmärsi rakkauden: menneisyys luo sen, tulevaisuus säilyttää. Nykyhetki säilyy menneisyyden muistona tulevaisuudessa, se ei ole.

Halu sitoa toisen nykyhetki omaansa luo ajan virtaan padon, joka murtuu väistämättä ja voimalla, jota elämän langat eivät kestä. Nykyhetkessä on kuka on menneisyydessä ollut ja keneksi voi tulevaisuudessa tulla. Hyväksyen olevansa aina yksin ajassa voi elää kaipaamatta tuntematonta parempaa – neito parhaat hetket rakastetun kukkonsa kanssa jakaen.


Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s