Olli Kotro, MEP Laura Huhtasaaren avustaja Euroopan parlamentissa, tarjoaa AvoinMedian lukijoille tilaisuuden tarkastella Suomen turvallisuuspolitiikkaa EU:n jäsenmaana, ja sen mahdollisia vaikutuksia Suomen väestön turvallisuuteen. Tosiasiat huomioivaa reaalipolitiikkaa kaivataan, kipeästi. Itsetuhoisuus ei ole voitokas strategia.

Olli Kotro

KUN KARTTAA KATSOO ja kääntelee, voi Suomen todeta olevan rajamaa; tätä termiä on myös käyttänyt vasemmistoliiton kansanedustaja Markus Mustajärvi ansiokkaasti kirjoituksissaan. Suomen historiasta tälle sanalle löytyy myös katetta. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Ruotsi ja Novgorod laittoivat nykyisen Suomen alueen halki. Täyssinän rauha 1595 oli isossa kuvassa samanlainen jako, tosin ehkä enemmän Ruotsin eduksi. Stolbova 1617, Uusikaupunki 1721, Turku 1743, Hamina 1812 ja Tartto 1920: raja on aina muuttunut ajassa ja poliittisessa tilanteessa. 

Suurvallat ratkaisivat Suomen kohtalon Teheranin konferenssissa vuoden 1943 lopulla ja mitä ilmeisemmin konferenssin osallistujilla oli käsitys, että Suomi tai ainakin osa johtohenkilöistään edelleen uskoi Saksan voittoon. Vain neljä vuotta myöhemmin, 1947, Pariisissa Suomi kohtasi kylmät tosiasiat, mutta Suomen pelasti pitkälti sen kyky irrottautua sodasta jo syyskuussa 1944.

Rajoja Pariisissa piirsivät ne, joilla oli liitua, vanhaa sanontaa mukaillen. Kuten kaikissa aiemmissakin rauhanteoissa, suomalaiset eivät määrittäneet rajojaan itse. Arvonantoa kuuluu toki antaa Suomen monissa paikoin menestyksekkäälle sotilaalliselle toiminnalle, joka toi tiettyä liikkumavaraa 1944. Yhdeltäkään ”lännen” maalta Suomi ei saanut minkäänlaista tosiasiallista ymmärrystä.

Kuuban kriisi osoitti myös, millaisia suurvaltojen punaiset viivat voivat olla ja miten viivoja valvotaan. USA ei sallinut Kuuban aseistamista eikä edelleenkään katsoisi sivusta, jos vastaavaa tapahtuisi sen lähialueilla. USA:n toiminta Keski- ja Etelä-Amerikan alueella nyt ja menneisyydessä korostaa suurvaltojen halua vaikuttaa lähialueisiinsa. 

SUOMI ON ENITEN MÄÄRITELLYT omaa asemaansa silloin, kun se on sisäistänyt olevansa rajamaa. Urho Kekkosen uran huipentumaa, ETYK-kokousta 1975 voi pitää ilmentymänä nimenomaan hyvällä itsetunnolla harjoitetusta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Muutoin tuskin olisi ollut mahdollista, että Yhdysvaltain, Neuvostoliiton, Ranskan, Britannian, Itä-Saksan, Länsi-Saksan ja monen muun maan johto olisi saatu saapumaan Helsinkiin tärkeään kansainväliseen kokoukseen.

”Les Etats n’ont pas d’amis, ils ont des intérêts”, eli valtioilla ei ole ystäviä, heillä on intressejä, totesi Charles de Gaulle. Tämä viisaus pätee yhä, mutta Suomen julkisessa keskustelussa se saa valitettavan vähän huomiota. Tämä johtunee liian tunteenomaisesta asioiden käsittelystä ilman reaalipolitiikan huomiointia.

Ranska vaati 2011 innokkaimmin sotilastoimia Libyaa vastaan ja saikin tahtonsa läpi. Mukaan liittyi mm. Ruotsi ja Britannia. Myöhemmin selvisi, että Britannian osalta operaatio perustui virheellisiin oletuksiin. Jälkikäteen oli kohtalokasta sallia YK:n turvaneuvostossa Libyan operaatio, sillä maan sekasortoinen tilanne oli  edesauttamassa mittavaa, edelleen jatkuvaa pakolaisvirtaa Euroopan mantereelle. Ranska on jatkanut samaa linjaa ja pyrkii pitämään vaikutusvallastaan kiinni Afrikan maissa.

On ollut Ranskalta neronleimaus edistää ”eurooppalaista” puolustusta, sillä se toimii oivana työkaluna saada muut edistämään (ja maksamaan) Ranskan intressejä eri konfliktipesäkkeissä juuri Afrikassa. Virallinen Suomikin joutuu myöntämään, että sinänsä tarpeettomalla tarpeella miellyttää Ranskaa on kuitenkin hintansa: Ulkoministeri Pekka Haavisto varoitti 24.11.2021 Iltalehdessä, että suomalaissotilaat voivat joutua kohtaamaan pahamaineiset venäläisjoukot Malissa. ”Voi tulla tilanteita”, totesi Haavisto. Tilanteitapa hyvinkin. 

Puolustusvoimain komentaja Timo Kivinen oli vieraana TV1:n Ykkösaamussa 11.12.2021 ja totesi lähetyksessä (noin ajassa 18min40 sek – 19min30 sek), että EU:n strateginen kompassi (eli ”EU-puolustus”) on EU:n kriisinhallintaa, ei sotilaallista maanpuolustusta perinteisessä mielessä. Viimeistään tässä vaiheessa jokaisen tulisi ymmärtää, että EU-jäsenyys ja sen puitteissa jonkinlainen EU:n sotilaallinen kehittäminen (kriisinhallinta) ei tuo Suomelle muuta kuin rahanmenoa. 

SUOMEN JOHDON HALU olla tällaisessa mukana, ja osittain naamioida asia turvallisuutta lisääväksi toiminnaksi selittyy uskomushoitoihin rinnastuvana väitteenä EU-jäsenyyden tuomasta turvallisuuspoliittisesta ”selkänojasta”. Tätä politiikan enkeliterapiaa voi lukea vaikkapa Petri Sarvamaan (kok) kirjoituksista tai Demokraatista. Konsensusmedian valokeilassa ja valtaeliitin suosiossa paistatteleva Janne ”Rysky” Riiheläinen on kehittänyt myös EU:sta kolmisanaisen metaforan ”poliittinen ankkuri länteen” kertomatta, mihin länteen ja millä tavoin tulonsiirto- ja velkaunioni meidät ankkuroi.

On sanomattakin selvää, että EU-mieliseen narratiiviin kuuluvia eri tahojen esittämiä väitteitä ei haluta missään vaiheessa saattaa kriittisen keskustelun kohteeksi, sillä mitä tapahtuisikaan, jos selviäisi, että EU ei tuokaan turvaa? Suomi jäi EU:ssa ypöyksin, kun puhe tuli useista meille tärkeistä metsäalan asioista. Italiaa, Ranskaa tai Kreikkaa ei näkynyt mailla halmeilla. Eikö meillä olekaan vuosien tuomaa EU-luottamuspääomaa, joka saa muut ryntäämään avuksemme? 

Hillotolppaministeri Timo Soini lanseerasi 2019 vaalimainoslauseen ”Timo Soini – tykkäsit tai et”. Päättömän lauseen ymmärtää, kun katsoo, mitä päätöntä samainen mies totesi 2018: ”Muutin arviotani EU:n turvallisuuslisästä”. Verkkouutisten artikkelissa on silmiinpistävää, että Soini ei kerro (kuten ei Riiheläinenkään), miten turvallisuutta tuo velka- ja tulonsiirtounioni ja mitä uhkaa vastaan. Kun perustelematonta päätöntä väitettä kuitenkin hoetaan riittävän monta kertaa, muuttuu se konsensusmediassa todeksi, jos vain sanoja on oikeassa leirissä.

EUROOPASTA KANNATTAA nyt kuitenkin puhua. Ensin olisi syytä muistaa, että Eurooppa ei ole sama kuin EU. Kuten aiemmin kävi ilmi, Ranska haluaa käyttää muita hyväkseen omien päämääriensä saavuttamisessa Afrikassa. Siinä missä suomalaiset turpobloggarit ovat kekseliäitä sanaseppoja, onnistuu sama Ranskalta. Ranska on esittänyt nimittäin (10.12.2021) lisää ”EU-suvereniteettia”.

Tämä uuskieli kelpaa varmasti tasavallan presidentti Niinistölle, joka jo vuoden 2019 suurlähettiläspäivillä ilmoitti olevansa valmis vähentämään valtaansa ja luovuttamaan sitä EU:lle. Kun tähän yhdistetään suomalaisten myötähäpeää herättävä käsittämätön pyrkimys pelata myös Ranskan pussiin, on johtopäätös valmis: Suomi siis haluaa, että EU-armeijaa voidaan käyttää EU:n (lue: Ranskan, Saksan ja parin muun) kriisien ratkaisemiseen kolmansissa maissa ilman, että suomalaisilla olisi asiaan mitään sanottavaa, vaikka sotimassa olisi suomalaisia.

Tämän itsetuhoisempaa ajattelumallia on vaikea löytää. Ranska on selvästi pahoittanut mielensä siitä, että Mali on lipumassa sen käsistä ja pyrkii EU:n kautta sanktioimaan venäläistä Wagner-turvallisuusyhtiötä. Saimme nyt näytteen EU:n yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta: Suomi on osallisena Afrikan kriisissä eri muodoin, vaikka Suomella ei ole Malissa minkäänlaisia oikeuksia tai etuja valvottavanaan.

Kun tiukka paikka tulee, Ranska erityisesti valvoo etujaan tarkasti. Saksan nykyinen liittokansleri Olaf Scholz esitti joko tyhmyyttään tai kokemattomuuttaan 2018 vaatimuksen, että EU:n tulisi saada paikka YK:n turvallisuusneuvostossa. Samaa yritettiin Britannian kanssa 2011 ja ajatuksen ampui keväällä 2011 alas EU:n Coreper II-suurlähettiläiden kokouksessa UK:n edustaja Tim Barrow, mutta oppi näemmä käy hitaasti EU-mielisten päähän. 2011 ajatusta varovaisesti kannattanut Ranska pitääkin Brexitin jälkeisenä kautena mustasukkaisesti kiinni omasta asemastaan YK:n turvallisuusneuvostossa ja on Britannian tapaan haluton jakamaan sitä kenenkään kanssa.

Ranskan ja Italian marraskuussa 2021 solmittu yhteistyösopimus viitoittaa tietä juurikin Suomelle huonoon suuntaan: lisää maksettavaa, lisää vastuita, lisää kaatuneita. Suomesta tullee vuosikymmenien saatossa EU-valtion osavaltio eräänä EU-valtion köyhimmistä alueista. Ranskalle, Italialle, Ruotsille ja Saksalle kelpaa varmasti uusi etupiirijako, sillä Suomi toiminee oivana pelinappulana neuvotteluiden salongeissa. 

SUOMEN eräissä ”kansallismielisissä” piireissä kohahdettiin, kun selvisi, että Saksa on estänyt asekuljetuksia Ukrainaan ja Unkari on estänyt suoraan Ukrainan Nato-jäsenyyshakemuksen. Suomen konsensusmedia on ollut hipihiljaa, kun Nato-maa Espanja teki merkittävän sopimuksen Nato-Turkin kanssa marraskuussa 2021. Kreikan reaktio oli raivostunut. Samainen Nato-Kreikka oli tosin tehnyt kahdenvälisen sopimuksen Ranskan kanssa lokakuussa 2021. Näin pelataan ja peluutetaan. Näiden seikkojen käsittely Suomessa sivuutetaan, koska tarina yhtenäisestä lännestä on tärkein.

Valtakunnan ykkösturpobloggarin Janne ”Rysky” Riiheläisen mukaan ”Tuore hävittäjäpäätös oli vahva merkki Suomen sitoutumisesta Yhdysvaltojen johtamaan länsiliittoumaan”. Nyt herää kysymys, mihin ”länsiliittoumaan” Riiheläinen viittaa? Onko kyse Yhdysvaltain johtamasta ”liittoumasta”, joka toimii aivan eri tavalla kuin Ranska ja Saksa (ks. esimerkit yllä)? Jos kyse on Yhdysvaltain johtamasta liittoumasta, onko Suomi asettumassa tuolloin Venäjä- ja Kiina-kysymyksissä aivan eri puolelle kuin Saksa ja Ranska?

Yhdysvaltain osalta huomionarvoista on, että Yhdysvallat on jättänyt vastaamatta Venäjän tarjoamaan sotilaalliseen haasteeseen jo Georgiassa 2008, Syyriassa 2013 ja Ukrainassa 2014. Mikään ei viittaakaan siihen, että Yhdysvallat altistaisi omat kansalaisensa huomattavalle sotilaalliselle uhalle ja lähtisi sotimaan Venäjän kanssa Yhdysvaltain intressien kannalta loppujen lopuksi vähäpätöisempien Itä-Euroopan maiden takia. Yhdysvallat ei ole tottunut käymään sotaa omalla maaperällään.

TÄSSÄ KIRJOITUKSESSA on käsitelty useita kansainvälisen politiikan ajankohtaisia kulkuja. Kun pisteet yhdistää, huomaa, että niin USA:n, yksittäisten EU-jäsenmaiden ja Venäjän toiminta perustuu kansallisen edun maksimoimiselle, mutta tilanteen mukaan oma etu osataan verhota muiden eduksi. Esimerkiksi Italia pystyi uhkailulla ja taitavalla diplomatialla syöttämään pajunköyttä siitä, että elvytyspaketti (lue: tulonsiirto Italiaan) on välttämättömyys. Puola tietää, että sen ehkä kannattaa kriisiyttää suhteitaan Brysselin kanssa, sillä vaikka rahaa jäisi saamatta, voi palkinto olla paljon isompi. Saksa pelaa omaa peliään, mutta Scholzinkin täytyy varoa, ettei polta näppejään. 

Se, mitä julkinen keskustelu Saksassa ei ota huomioon on, että Venäjällä on varaa siihen, ettei NS2-putkessa virtaa tippaakaan maakaasua. Maakaasulle voi hyvin löytyä ostajia vaikkapa Kiinasta. Mutta onko Saksalla taasen varaa siihen, että NS2 ei avaudu koskaan?

Kiina voi alkaa tehdä järjestelyitä, joiden tavoitteena on muutoinkin korvata EU:n ja Pohjois-Amerikan tuotteet markkinoillaan ja tämä on varmasti myös Putinin ja Xin palaverin aihelistalla. Jos näin käy, on se Suomelle nykyisessä tilanteessa erittäin huono uutinen. Suomelta puuttuvat tahto ja kyky itsenäiseen diplomatiaan mahdollisissa uusissa kauppapoliittisissa tilanteissa Kiinan ja Venäjän kanssa. Pian olisi tarvetta taitaville toimijoille. Armfeltttejä, onko heitä, voisi joku kysyä.

SUOMI ON PÄÄTTÄNYT juuri historiansa merkittävimmästä asekaupasta. Suomella on oikeus ostaa hävittäjänsä mistä se haluaa ja rakentaa omaa puolustustaan. Korona ei tee suuresta yleisöstä virologia tai hävittäjähankinta ilmasodan asiantuntijaa eikä annetuilla julkisilla tiedoilla ole mahdollista arvioida hankintaa tarkemmin. Suomi investoi runsaasti turvallisuuteensa, Suojelupoliisi saa uuden talon Fabianinkadulle Kaartiin, entisiäkin tiloja on remontoitu niin paljon, että osa väestä on ollut remonttia paossa Kanavakatu 4:ssä Katajanokalla Ulkoministeriön (UM) vanhoissa tiloissa ja lisäksi UM:n Merikasarmin alle on louhittu mittavat tilat sotilas- ja ulkomaantiedustelun käyttöön jo vuonna 2010 alkaneessa hankkeessa, koska tiedossa oli jo tuolloin tiedustelulakien tuleva uudistus. Täytyy toivoa, että voimavaroja käytetään viisaasti ja resurssit jaetaan oikein.

Tässä tilanteessa on kokonaisarviona perusteltua olettaa, että mahdollinen NATO-jäsenyys tai siihen pyrkiminen merkitsisi sotilaallisen jännitteen nousua tarpeettomasti Suomen lähialueilla ja taloudelliset seuraamukset voisivat olla kovia. Pahimmassa tapauksessa kyseessä voisi olla sotilaallinen konflikti tai aluemenetys pohjoisessa. Ruotsille voisi avautua historiallinen momentum saada Ahvenanmaa.

Venäjä ja Putin ovat varoittaneet Naton laajenemishankkeista useasti. Vaikka suurvaltaretoriikkaan kuuluu sotilaallisella voimankäytöllä uhkailu, ottaisin varoitukset silti tosissani, sillä Venäjä tuskin tällä kertaa tässä pokerissa bluffaa. 

Ukrainan, Länsi-Balkanin, Syyrian, Iranin ja Taiwanin tilanteet ovat kytköksissä toisiinsa. Mikäli Taiwanilla tapahtuu jotain, sytyttänee se välittömästi myös Ukrainan liekkeihin, ja päinvastoin. Tällöin kysymys kuuluu, mitä kriisiä Yhdysvallat painottaa. Mehän tiedämme Yhdysvaltojen siirtäneen painopistettään Itä-Aasiaan jo presidentti Obaman valtakaudelta lähtien.

* Kirjoittaja toimii Laura Huhtasaaren (ps) avustajana Euroopan parlamentissa. Kotron kirjoitus edustaa vain hänen omaa henkilökohtaista näkemystään, ei kenenkään muun henkilön tai tahon.

Artikkelikuva via Picryl, Wikipedia & Wikipedia, kuvanmuokkaus RS > Energiapolitiikkakin on turvallisuuspolitiikkaa.

* Lisätty tiedoksi Olli Kotron pyynnöstä 16.12.2021 klo 14:16