Rajamaa – tykkäsit tai et

Olli Kotro, MEP Laura Huhtasaaren avustaja Euroopan parlamentissa, tarjoaa AvoinMedian lukijoille tilaisuuden tarkastella Suomen turvallisuuspolitiikkaa EU:n jäsenmaana, ja sen mahdollisia vaikutuksia Suomen väestön turvallisuuteen. Tosiasiat huomioivaa reaalipolitiikkaa kaivataan, kipeästi. Itsetuhoisuus ei ole voitokas strategia.

Olli Kotro

KUN KARTTAA KATSOO ja kääntelee, voi Suomen todeta olevan rajamaa; tätä termiä on myös käyttänyt vasemmistoliiton kansanedustaja Markus Mustajärvi ansiokkaasti kirjoituksissaan. Suomen historiasta tälle sanalle löytyy myös katetta. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 Ruotsi ja Novgorod laittoivat nykyisen Suomen alueen halki. Täyssinän rauha 1595 oli isossa kuvassa samanlainen jako, tosin ehkä enemmän Ruotsin eduksi. Stolbova 1617, Uusikaupunki 1721, Turku 1743, Hamina 1812 ja Tartto 1920: raja on aina muuttunut ajassa ja poliittisessa tilanteessa. 

Suurvallat ratkaisivat Suomen kohtalon Teheranin konferenssissa vuoden 1943 lopulla ja mitä ilmeisemmin konferenssin osallistujilla oli käsitys, että Suomi tai ainakin osa johtohenkilöistään edelleen uskoi Saksan voittoon. Vain neljä vuotta myöhemmin, 1947, Pariisissa Suomi kohtasi kylmät tosiasiat, mutta Suomen pelasti pitkälti sen kyky irrottautua sodasta jo syyskuussa 1944.

Rajoja Pariisissa piirsivät ne, joilla oli liitua, vanhaa sanontaa mukaillen. Kuten kaikissa aiemmissakin rauhanteoissa, suomalaiset eivät määrittäneet rajojaan itse. Arvonantoa kuuluu toki antaa Suomen monissa paikoin menestyksekkäälle sotilaalliselle toiminnalle, joka toi tiettyä liikkumavaraa 1944. Yhdeltäkään ”lännen” maalta Suomi ei saanut minkäänlaista tosiasiallista ymmärrystä.

Kuuban kriisi osoitti myös, millaisia suurvaltojen punaiset viivat voivat olla ja miten viivoja valvotaan. USA ei sallinut Kuuban aseistamista eikä edelleenkään katsoisi sivusta, jos vastaavaa tapahtuisi sen lähialueilla. USA:n toiminta Keski- ja Etelä-Amerikan alueella nyt ja menneisyydessä korostaa suurvaltojen halua vaikuttaa lähialueisiinsa. 

SUOMI ON ENITEN MÄÄRITELLYT omaa asemaansa silloin, kun se on sisäistänyt olevansa rajamaa. Urho Kekkosen uran huipentumaa, ETYK-kokousta 1975 voi pitää ilmentymänä nimenomaan hyvällä itsetunnolla harjoitetusta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Muutoin tuskin olisi ollut mahdollista, että Yhdysvaltain, Neuvostoliiton, Ranskan, Britannian, Itä-Saksan, Länsi-Saksan ja monen muun maan johto olisi saatu saapumaan Helsinkiin tärkeään kansainväliseen kokoukseen.

Les Etats n’ont pas d’amis, ils ont des intérêts”, eli valtioilla ei ole ystäviä, heillä on intressejä, totesi Charles de Gaulle. Tämä viisaus pätee yhä, mutta Suomen julkisessa keskustelussa se saa valitettavan vähän huomiota. Tämä johtunee liian tunteenomaisesta asioiden käsittelystä ilman reaalipolitiikan huomiointia.

Ranska vaati 2011 innokkaimmin sotilastoimia Libyaa vastaan ja saikin tahtonsa läpi. Mukaan liittyi mm. Ruotsi ja Britannia. Myöhemmin selvisi, että Britannian osalta operaatio perustui virheellisiin oletuksiin. Jälkikäteen oli kohtalokasta sallia YK:n turvaneuvostossa Libyan operaatio, sillä maan sekasortoinen tilanne oli  edesauttamassa mittavaa, edelleen jatkuvaa pakolaisvirtaa Euroopan mantereelle. Ranska on jatkanut samaa linjaa ja pyrkii pitämään vaikutusvallastaan kiinni Afrikan maissa.

On ollut Ranskalta neronleimaus edistää ”eurooppalaista” puolustusta, sillä se toimii oivana työkaluna saada muut edistämään (ja maksamaan) Ranskan intressejä eri konfliktipesäkkeissä juuri Afrikassa. Virallinen Suomikin joutuu myöntämään, että sinänsä tarpeettomalla tarpeella miellyttää Ranskaa on kuitenkin hintansa: Ulkoministeri Pekka Haavisto varoitti 24.11.2021 Iltalehdessä, että suomalaissotilaat voivat joutua kohtaamaan pahamaineiset venäläisjoukot Malissa. ”Voi tulla tilanteita”, totesi Haavisto. Tilanteitapa hyvinkin. 

Puolustusvoimain komentaja Timo Kivinen oli vieraana TV1:n Ykkösaamussa 11.12.2021 ja totesi lähetyksessä (noin ajassa 18min40 sek – 19min30 sek), että EU:n strateginen kompassi (eli ”EU-puolustus”) on EU:n kriisinhallintaa, ei sotilaallista maanpuolustusta perinteisessä mielessä. Viimeistään tässä vaiheessa jokaisen tulisi ymmärtää, että EU-jäsenyys ja sen puitteissa jonkinlainen EU:n sotilaallinen kehittäminen (kriisinhallinta) ei tuo Suomelle muuta kuin rahanmenoa. 

SUOMEN JOHDON HALU olla tällaisessa mukana, ja osittain naamioida asia turvallisuutta lisääväksi toiminnaksi selittyy uskomushoitoihin rinnastuvana väitteenä EU-jäsenyyden tuomasta turvallisuuspoliittisesta ”selkänojasta”. Tätä politiikan enkeliterapiaa voi lukea vaikkapa Petri Sarvamaan (kok) kirjoituksista tai Demokraatista. Konsensusmedian valokeilassa ja valtaeliitin suosiossa paistatteleva Janne ”Rysky” Riiheläinen on kehittänyt myös EU:sta kolmisanaisen metaforan ”poliittinen ankkuri länteen” kertomatta, mihin länteen ja millä tavoin tulonsiirto- ja velkaunioni meidät ankkuroi.

On sanomattakin selvää, että EU-mieliseen narratiiviin kuuluvia eri tahojen esittämiä väitteitä ei haluta missään vaiheessa saattaa kriittisen keskustelun kohteeksi, sillä mitä tapahtuisikaan, jos selviäisi, että EU ei tuokaan turvaa? Suomi jäi EU:ssa ypöyksin, kun puhe tuli useista meille tärkeistä metsäalan asioista. Italiaa, Ranskaa tai Kreikkaa ei näkynyt mailla halmeilla. Eikö meillä olekaan vuosien tuomaa EU-luottamuspääomaa, joka saa muut ryntäämään avuksemme? 

Hillotolppaministeri Timo Soini lanseerasi 2019 vaalimainoslauseen ”Timo Soini – tykkäsit tai et”. Päättömän lauseen ymmärtää, kun katsoo, mitä päätöntä samainen mies totesi 2018: ”Muutin arviotani EU:n turvallisuuslisästä”. Verkkouutisten artikkelissa on silmiinpistävää, että Soini ei kerro (kuten ei Riiheläinenkään), miten turvallisuutta tuo velka- ja tulonsiirtounioni ja mitä uhkaa vastaan. Kun perustelematonta päätöntä väitettä kuitenkin hoetaan riittävän monta kertaa, muuttuu se konsensusmediassa todeksi, jos vain sanoja on oikeassa leirissä.

EUROOPASTA KANNATTAA nyt kuitenkin puhua. Ensin olisi syytä muistaa, että Eurooppa ei ole sama kuin EU. Kuten aiemmin kävi ilmi, Ranska haluaa käyttää muita hyväkseen omien päämääriensä saavuttamisessa Afrikassa. Siinä missä suomalaiset turpobloggarit ovat kekseliäitä sanaseppoja, onnistuu sama Ranskalta. Ranska on esittänyt nimittäin (10.12.2021) lisää ”EU-suvereniteettia”.

Tämä uuskieli kelpaa varmasti tasavallan presidentti Niinistölle, joka jo vuoden 2019 suurlähettiläspäivillä ilmoitti olevansa valmis vähentämään valtaansa ja luovuttamaan sitä EU:lle. Kun tähän yhdistetään suomalaisten myötähäpeää herättävä käsittämätön pyrkimys pelata myös Ranskan pussiin, on johtopäätös valmis: Suomi siis haluaa, että EU-armeijaa voidaan käyttää EU:n (lue: Ranskan, Saksan ja parin muun) kriisien ratkaisemiseen kolmansissa maissa ilman, että suomalaisilla olisi asiaan mitään sanottavaa, vaikka sotimassa olisi suomalaisia.

Tämän itsetuhoisempaa ajattelumallia on vaikea löytää. Ranska on selvästi pahoittanut mielensä siitä, että Mali on lipumassa sen käsistä ja pyrkii EU:n kautta sanktioimaan venäläistä Wagner-turvallisuusyhtiötä. Saimme nyt näytteen EU:n yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta: Suomi on osallisena Afrikan kriisissä eri muodoin, vaikka Suomella ei ole Malissa minkäänlaisia oikeuksia tai etuja valvottavanaan.

Kun tiukka paikka tulee, Ranska erityisesti valvoo etujaan tarkasti. Saksan nykyinen liittokansleri Olaf Scholz esitti joko tyhmyyttään tai kokemattomuuttaan 2018 vaatimuksen, että EU:n tulisi saada paikka YK:n turvallisuusneuvostossa. Samaa yritettiin Britannian kanssa 2011 ja ajatuksen ampui keväällä 2011 alas EU:n Coreper II-suurlähettiläiden kokouksessa UK:n edustaja Tim Barrow, mutta oppi näemmä käy hitaasti EU-mielisten päähän. 2011 ajatusta varovaisesti kannattanut Ranska pitääkin Brexitin jälkeisenä kautena mustasukkaisesti kiinni omasta asemastaan YK:n turvallisuusneuvostossa ja on Britannian tapaan haluton jakamaan sitä kenenkään kanssa.

Ranskan ja Italian marraskuussa 2021 solmittu yhteistyösopimus viitoittaa tietä juurikin Suomelle huonoon suuntaan: lisää maksettavaa, lisää vastuita, lisää kaatuneita. Suomesta tullee vuosikymmenien saatossa EU-valtion osavaltio eräänä EU-valtion köyhimmistä alueista. Ranskalle, Italialle, Ruotsille ja Saksalle kelpaa varmasti uusi etupiirijako, sillä Suomi toiminee oivana pelinappulana neuvotteluiden salongeissa. 

SUOMEN eräissä ”kansallismielisissä” piireissä kohahdettiin, kun selvisi, että Saksa on estänyt asekuljetuksia Ukrainaan ja Unkari on estänyt suoraan Ukrainan Nato-jäsenyyshakemuksen. Suomen konsensusmedia on ollut hipihiljaa, kun Nato-maa Espanja teki merkittävän sopimuksen Nato-Turkin kanssa marraskuussa 2021. Kreikan reaktio oli raivostunut. Samainen Nato-Kreikka oli tosin tehnyt kahdenvälisen sopimuksen Ranskan kanssa lokakuussa 2021. Näin pelataan ja peluutetaan. Näiden seikkojen käsittely Suomessa sivuutetaan, koska tarina yhtenäisestä lännestä on tärkein.

Valtakunnan ykkösturpobloggarin Janne ”Rysky” Riiheläisen mukaan ”Tuore hävittäjäpäätös oli vahva merkki Suomen sitoutumisesta Yhdysvaltojen johtamaan länsiliittoumaan”. Nyt herää kysymys, mihin ”länsiliittoumaan” Riiheläinen viittaa? Onko kyse Yhdysvaltain johtamasta ”liittoumasta”, joka toimii aivan eri tavalla kuin Ranska ja Saksa (ks. esimerkit yllä)? Jos kyse on Yhdysvaltain johtamasta liittoumasta, onko Suomi asettumassa tuolloin Venäjä- ja Kiina-kysymyksissä aivan eri puolelle kuin Saksa ja Ranska?

Yhdysvaltain osalta huomionarvoista on, että Yhdysvallat on jättänyt vastaamatta Venäjän tarjoamaan sotilaalliseen haasteeseen jo Georgiassa 2008, Syyriassa 2013 ja Ukrainassa 2014. Mikään ei viittaakaan siihen, että Yhdysvallat altistaisi omat kansalaisensa huomattavalle sotilaalliselle uhalle ja lähtisi sotimaan Venäjän kanssa Yhdysvaltain intressien kannalta loppujen lopuksi vähäpätöisempien Itä-Euroopan maiden takia. Yhdysvallat ei ole tottunut käymään sotaa omalla maaperällään.

TÄSSÄ KIRJOITUKSESSA on käsitelty useita kansainvälisen politiikan ajankohtaisia kulkuja. Kun pisteet yhdistää, huomaa, että niin USA:n, yksittäisten EU-jäsenmaiden ja Venäjän toiminta perustuu kansallisen edun maksimoimiselle, mutta tilanteen mukaan oma etu osataan verhota muiden eduksi. Esimerkiksi Italia pystyi uhkailulla ja taitavalla diplomatialla syöttämään pajunköyttä siitä, että elvytyspaketti (lue: tulonsiirto Italiaan) on välttämättömyys. Puola tietää, että sen ehkä kannattaa kriisiyttää suhteitaan Brysselin kanssa, sillä vaikka rahaa jäisi saamatta, voi palkinto olla paljon isompi. Saksa pelaa omaa peliään, mutta Scholzinkin täytyy varoa, ettei polta näppejään. 

Se, mitä julkinen keskustelu Saksassa ei ota huomioon on, että Venäjällä on varaa siihen, ettei NS2-putkessa virtaa tippaakaan maakaasua. Maakaasulle voi hyvin löytyä ostajia vaikkapa Kiinasta. Mutta onko Saksalla taasen varaa siihen, että NS2 ei avaudu koskaan?

Kiina voi alkaa tehdä järjestelyitä, joiden tavoitteena on muutoinkin korvata EU:n ja Pohjois-Amerikan tuotteet markkinoillaan ja tämä on varmasti myös Putinin ja Xin palaverin aihelistalla. Jos näin käy, on se Suomelle nykyisessä tilanteessa erittäin huono uutinen. Suomelta puuttuvat tahto ja kyky itsenäiseen diplomatiaan mahdollisissa uusissa kauppapoliittisissa tilanteissa Kiinan ja Venäjän kanssa. Pian olisi tarvetta taitaville toimijoille. Armfeltttejä, onko heitä, voisi joku kysyä.

SUOMI ON PÄÄTTÄNYT juuri historiansa merkittävimmästä asekaupasta. Suomella on oikeus ostaa hävittäjänsä mistä se haluaa ja rakentaa omaa puolustustaan. Korona ei tee suuresta yleisöstä virologia tai hävittäjähankinta ilmasodan asiantuntijaa eikä annetuilla julkisilla tiedoilla ole mahdollista arvioida hankintaa tarkemmin. Suomi investoi runsaasti turvallisuuteensa, Suojelupoliisi saa uuden talon Fabianinkadulle Kaartiin, entisiäkin tiloja on remontoitu niin paljon, että osa väestä on ollut remonttia paossa Kanavakatu 4:ssä Katajanokalla Ulkoministeriön (UM) vanhoissa tiloissa ja lisäksi UM:n Merikasarmin alle on louhittu mittavat tilat sotilas- ja ulkomaantiedustelun käyttöön jo vuonna 2010 alkaneessa hankkeessa, koska tiedossa oli jo tuolloin tiedustelulakien tuleva uudistus. Täytyy toivoa, että voimavaroja käytetään viisaasti ja resurssit jaetaan oikein.

Tässä tilanteessa on kokonaisarviona perusteltua olettaa, että mahdollinen NATO-jäsenyys tai siihen pyrkiminen merkitsisi sotilaallisen jännitteen nousua tarpeettomasti Suomen lähialueilla ja taloudelliset seuraamukset voisivat olla kovia. Pahimmassa tapauksessa kyseessä voisi olla sotilaallinen konflikti tai aluemenetys pohjoisessa. Ruotsille voisi avautua historiallinen momentum saada Ahvenanmaa.

Venäjä ja Putin ovat varoittaneet Naton laajenemishankkeista useasti. Vaikka suurvaltaretoriikkaan kuuluu sotilaallisella voimankäytöllä uhkailu, ottaisin varoitukset silti tosissani, sillä Venäjä tuskin tällä kertaa tässä pokerissa bluffaa. 

Ukrainan, Länsi-Balkanin, Syyrian, Iranin ja Taiwanin tilanteet ovat kytköksissä toisiinsa. Mikäli Taiwanilla tapahtuu jotain, sytyttänee se välittömästi myös Ukrainan liekkeihin, ja päinvastoin. Tällöin kysymys kuuluu, mitä kriisiä Yhdysvallat painottaa. Mehän tiedämme Yhdysvaltojen siirtäneen painopistettään Itä-Aasiaan jo presidentti Obaman valtakaudelta lähtien.

* Kirjoittaja toimii Laura Huhtasaaren (ps) avustajana Euroopan parlamentissa. Kotron kirjoitus edustaa vain hänen omaa henkilökohtaista näkemystään, ei kenenkään muun henkilön tai tahon.

Artikkelikuva via Picryl, Wikipedia & Wikipedia, kuvanmuokkaus RS > Energiapolitiikkakin on turvallisuuspolitiikkaa.

* Lisätty tiedoksi Olli Kotron pyynnöstä 16.12.2021 klo 14:16

7 comments

  1. Mitä Putin aikoo, mitä Venäjä, tätä puhetta on riittänyt. Sen sijaan mitä ”länsi” ja Yhdysvallat aikovat, sitä ei kysele kukaan. Lähtöajatus ilmeisesti on, että aikeet ovat poikkeuksetta hyviä ja hyvää tarkoittavia. Myöskään propagandaa ei harjoiteta, sen sodan Venäjä saa käydä yksin!

    Oxfordilainen historioitsija totesi osuvasti, että Putinin linjanmuutos suhteessa länteen tapahtui 2011, kun länsivallat (Ranska ja Englanti Yhdysvaltojen tuella) käyttivät turvallisuusneuvoston julistamaa Libyan lentokieltoa hyväkseen ja aloittivat lentosotatoimet Gaddafia vastaan. Putin ymmärsi lopulta, ettei länsivallat tai USA ole luotettava sopimuskumppani.

    Ensimmäinen merkki tästä oli, kun länsivaltojen sotavoimat lähestyivät Venäjän rajoja Gorballe annetuista lupauksista huolimatta. Toinen herättävä tapaus oli, kun Nato-USA aloitti pommituskampanjan Serbiaa vastaan, missä yhteydessä Kosovo irrotettiin emämaastaan. Sinne perustettiin melkein heti Yhdysvaltojen sotilastukikohta.

    Berliinin puheessaan Putin vielä vetosi länsivaltoihin moninapaisen maailman puolesta. Vastauksen hän sai välittömästi: eturivissä istuneet länsijohtajat nauroivat päin naamaa. En muista, oliko tämä ennen Libyan tapahtumia vai sen jälkeen. Henkilökohtainen loukkaus ei unohdu helposti.

    Venäjän ulko- ja turvallisuuspolitiikka on pitkäjänteistä. On ymmärrettävää, että kaiken tuon jälkeen Venäjä on vaatimassa laillisia takuita status quon säilyttämiseksi Euroopassa.

    Tykkää

  2. Kiva lukea uusia ajatuksia maailman tilanteesta. Suomen kohdalta tuli mieleen meidän historian vaiheita.
    Suomi oli Euroopan köyhin maa 1915. Olihan se ollut muiden alusmaa ja sotatanner jo 700 vuotta. Ei kai siinä voi rikastua.
    Itsenäisyyttä ja rikastumista kesti sodista huoliatta 100 vuotta. Suomi sijoittui Euroopan rikkaimpien joukkoon.
    Sitten liityimme EU:iin ja köyhtyminen alkoi eikä sen loppua näy. Suomi on kansantuloon nähden suuremmissa veloissa kuin sotien jälkeen. Velkaa silloin lisäsi suuret sotakorvaukset.

    Tykkää

  3. Artikkelissa on osuvia havaintoja mutta vahva aidalla istumisen maku, persujen tapaan.

    Suomen ulkopolitiikkaa on hoidettu takamuksella eikä päällä, sanoi Paasikivi. Ja sama tapa on otettu uudelleen käyttöön 1990-luvulta alkaen, koska heikolla itsetunnolla varustettu kansa tarvitsee kompensaatioksi jonkun jota halveksia. Suomen epäonneksi halveksunnan kohteeksi on otettu oma rajanaapuri, vieläpä suuri sellainen. Tästä ei ole seurannut mitään hyvää aiemmin eikä seuraa nytkään.

    Mannerheimin lähin mies kenraali Heinrichs kirjoitti syyskussa 1944, että ”edellyttäen, että Venäjän sotilaallinen probleema, jossa Suomen alueella sijaintinsa vuoksi on tärkeä osa, saatetaan Venäjän sotilasjohdon mielestä tyydyttävään ratkaisuun, on olemassa ainakin toiveita itsenäisyyttä turvaavan rauhan saavuttamisesta ja säilyttämisestä.”

    Suomen kenraalikunnan kermalle Heinrichsin ajatukset tuskin tulivat salamana kirkkaalta taivaalta. Kyllä he tämän asian ymmärsivät jo ennen sotia. Mutta Venäjää pidettiin heikkona ja poliitikot päättivät, vieläpä lähettämällä valtuuskuntia Moskovaan joille ei annettu valtuuksia sopia yhtään mistään. Todellista takapuolella johtamista. Sotien jälkeen tuli kiire tehdä esityksiä joilla olisi pelastettu osa Karjalaa takaisin, mutta silloin oli liian myöhäistä.

    Kirjoittaja ei mainitse Isäntämaasopimusta joka solmittiin kesälomien aikaan vallankaappauksen tavoin ilman keskustelua julkisuudessa. Koska kansa josta vain 20 prosenttia kannattaa NATO-jäsenyyttä tuskin olisi hyväksynyt tällaista kaappausta jos siitä olisi laajemmin keskustelu. NATO-light, joka tuotiin yön tunteina keittiön kautta, myös persujen hyväksymänä. Isäntämaasopimus tekee Suomesta ensisijaisen maalitaulun Venäjän ohjuksille koska nyt on toistettu sama virhe kuin mistä Heinrichs puhui, Venäjä ei voi muuta kuin pitää siirtoa vihamielisenä ja omaa turvallisuutta heikentävänä. Vaivoin rakennettu luottamus on tuhottu eikä sen tilalle ole saatu muuta kuin turvattomuutta ja riippuvuutta muiden ratkaisuista.

    Länsi yrittää kaikkensa jotta Ukrainan armeija saataisiin yllytettyä hyökkäämään oman maansa venäläisperäistä väestöä vastaan. Se olisi ainakin medialle lottovoitto jos näin kävisi koska Venäjä on selkeästi todennut, että se ei salli laajamittaista sotaa joka kohdistuu kyseiseen väestöön. Silloin se tulisi avuksi. Viimeisten tietojen mukaan Kiovan kenraalit ovat arvioineet, että Ukraina kestäisi vain tunteja jos näin tapahtuisi. Tämä arvio saattaa hillitä heidän intoaan. Mutta Kiovan tykistö jatkaa päivittäistä kranaattien ampumista idän asuinalueille EU:n siunauksella.

    Sen sijaan, että EU puhuisi yhdellä äänellä Ukrainan kriisistä, kuten WEF-Marin esittää, EU:n kannattaisi ensin pohtia vastuutaan siitä, että se itse oli kriisiä kätilöimässä eikä Venäjä. Seitsemän vuotta myöhemmin Ukrainan talous on raunioina eikä sitä johtavilla oligarkeilla ole muuta keinoa huomion siirtämiseksi muualle kuin vihamielisyyden lietsonta Venäjää vastaan. EU toimi 2014 niinkuin se aina toimii. Yltiöpäisyydellä luodaan lisää kaaosta koska kukaan meistä päättäjistä ei tarvitse kantaa vastuuta mistään. EU allekirjoitti vallansiirtosopimuksen 2014 joka kesti yhden päivän koska Kiovan natsien täyttämä katuparlamentti hylkäsi sen, eikä EU:lta kuulunut pihahdustakaan protestina. Alkoi sota.

    NATO lupasi Venäjälle 1990. että se ei laajene tuumaakaan Berliinistä itään. Laskekaa montako tuumaa on Viron itärajalle. Nyt Venäjän presidentti on todennut, että olisi aika alkaa kunnioittaa tehtyjä sopimuksia ja että enempi itälaajeneminen ei tule kysymykseen. Tässä on Ukraina huomion keskipisteessä mutta myös Suomen itäraja edustaa tarkoitettua lähenemistä. Mitäs Suomen ulkopolitiikkaa rustaavat ruudinkeksijät tästä tuumivat. Ei enää NATOa idemmäs. Putosiko optio lopultakin pöydältä ?

    Liked by 1 henkilö

  4. Yleensä suurvalloilla on johtajana suuren vallan omaava ryhmä, jonkinlainen diktaattri. Joko vaaleilla valittu tai sitten vaalln ottanut ryhmittymä. EU:lla on komissio, mutta sen lisäksi on Saksa ja Ranska, jotka määräilevät komissiota. Ei tämä systeemi toimi. Komission puheenjohtaja tulisi olla suuren auktoriteetin omaava henkilö (kuin Kekkonen, joka osasi hoitaa toimia NL:n kanssa), oikeastaa ei alkoholisoitunut mieshenkilö. Ehkä komission puheenjohtaja onkin piilossa olevan johtajiston sätkynukke.
    Varsinkaan pienten syrjässä olevien valtioiden syrjäytymistä ei EU estä, vaikka valtioiden päämiehet näyttelisivät nöyrää ja palkittavaa hillotolpan nuolijaa.
    USA on liittovaltio ja sekin näyttää suurivaltaisesta presidentistä huolimatta olevan lahoamassa, koska presidentin aikoinaan hankkima auktoriteetti ei enää ole tavallista senaattoria kummenpi.

    Tykkää

  5. Rivikansalaisena ihmettelen kuinka esim. Pariisissa 1919 rajoja vedetty muutaman miehen porukalla. Ihmiset, heimot, kansat erotettu ja yhdistetty ”mielivaltaisesti”. Silloin jää väkisinkin kytemään näillä ”rajamailla”.
    EU yrittäessään yhdistää – onkin saanut kansallistunnetta nousemaan ( mutu- tuntemus).

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s